Kun minä olin sairas

Kun ahdistus on polttavin, Ja uuvun kuorman alla,
Suo, Jeesus, että muistaisin Sun vaivas GOLGATALLA.
Suo sanas mulle voimaksi, Tee heikko usko vahvaksi
Ja toivo eläväksi."

Minun rakkaani! Älkäät oudoksuko sitä hellettä, joka teille tapahtuu, että teitä koeteilaan, niin kuin teille jotakin outoa tapahtuisi! Vaan iloitkaa, että te Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte. (1. Piet. 4:12–13)

Yritän tässä sairasvuoteella piirtää muutaman sanan toisille sairaana oleville osaveljille ja — sisarille. Heikkoa ja vajavaista tämä on. Taivaan Isältä pyydän kuitenkin sitä armoa, että Hän antaisi näitten sanojen kautta edes hiukan lohtua, ja vahvistaisi iankaikkisuuden ihanaa toivoa uupuvien kohdalla.

Olen itse tällä kertaa - niin kuin monesti ennenkin — sidottu vuoteeseen. On kuitenkin uskossa kilvoittelevia veljiä ja sisaria, joilla ei ole koskaan tässä ajassa toivoa päästä pois sairasvuoteelta. Elätte ja sanoisin, elämme jatkuvasti sairauden koettelemuksissa. Siihen tulevat lisäksi monet muut taakat, koettelemukset, ja kristitylle kuuluva ristin kantaminen. Tuntuu raskaalta. Eikö ole näin tuntemisten puolesta?

Kaiken tämän lisäksi saa kokea yksin olemisen tuskan. Kuluu vuorokausia ja viikkoja, ettei kukaan käy katsomassa eikä muutenkaan muista. Omasta kokemastani tunnen tämänkin suureksi taakaksi. Harvoin meitä sairaita kirjoituksillakaan lohdutetaan. Kaikilla tuntuu olevan paljon kiirettä, työtä ja touhua. Se tietysti kuuluu jokapäiväiseen arkielämään. Kukaan terve ei voi täysin ymmärtää sairauden koetteluksissa elävää veljeään ja sisartaan.

Tässä yhteydessä tulevat elävästi mieleen Suomen Siionissa rakkaaseen muistoon jääneen, Onni Elomaa -veljen sanat sairasvuoteella: Daavidin kanssa täytyy sanoa: ”Kyyneleet ovat ruokanani päivällä ja yöllä. Kun on ollut vuosikausia melkein liikkumattomana sairasvuoteella, kiusaa sielunvihollinen: Missä on sinun Jumalasi?" Jumala ei kiusaa ketään. Sielujen vihollinen kiusaa kaikkia Jumalan armolapsia, varsinkin tuskien ja vaivojen keskellä.

Kiusattu oli itse Herra Jeesuskin sen vuoksi, että Hän voi kiusattuja auttaa. Monenlaista tuo sielunvihollinen mieleen. Niitten keskellä on Herra Jeesus kuitenkin voimallisena. On halu Jumalan lasten seuraan, jossa tiedämme Jeesuksen majailevan. Onni- veljemme sanoi: "Ikävä ja kaipaus on Jumalan lasten seuroihin, joissa on tottunut saamaan virvoitusta sielulleen valtakunnan evankeliumista ja yhteisestä kanssakäymisestä." Tämähän se puuttuu sairasvuoteeseen sidotulta: näkyvä seurakuntayhteys, vaikka tietääkin elävänsä hajallaan asuvassa pyhäin yhteydessä. Pietari kuitenkin kirjoittaa, rakkaat veljet ja sisaret, sellaista, joka ei jätä ketään epätoivoon, eikä riistä pois uskoa, jonka sielunvihollinen mielellään tekisi. Hän lohduttaa, että usko säilyisi. Kun meitä koetellaan, ei se mitään outoa ole. Se vie vain sen alttarilla olevan tulen äärelle, jossa usko, niin kuin kulta tulessa puhdistetaan. Se kestää hetken ja on lyhyt, verrattuna iankaikkiseen kirkkauteen, joka kärsivällekin Jumalan lapselle kerran, ja ehkäpä pian ilmestyy. Siksi saamme panna pois kaikki synnit, katkeruuksienkin synnin, joka niin usein mielen täyttää. Vai täyttääkö, Jumalan lapsi? Nytkin on kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Pietari kehottaa iloitsemaan. Mistä? Ensiksi: saamme Kristuksen, Jumalan valtakunnan kuninkaan, kanssa kärsiä. Se on kunniallista kärsimistä. Ennen kaikkea hän neuvoo iloitsemaan siitä, että saamme nyt kiusattuina riemuita, mutta kerran Hänen ilmestyessään, kirkkaudessa iankaikkisesti. Edessäpäin on parasta. Olemme matkalla suuriin juhliin, kasvoista tutut ja tuntemattomat, Jeesuksen hyvää puhuvalla verellä pestyt, sairauden kipujen runtelemat Siionin asuvaiset. Kannattaa tässä valtakunnassa Isän siunattuna elää — onnellisina täällä ajassa ja sitten iankaikkisesti — ja kerran kuulla tuo ihana kutsu: "Tulkaa minun isäni siunatut!"

Saamme jäädä Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi uskoneina ja edelleen uskovina, muistelemaan lauluntekijän sanoja:

"Ei siellä enää muisteta, Ett' ompi oltu sodassa,
Ei turmeluskaan ahdista, Vaan kaikk' on tyyntä, suloista."

Pian saamme hyvästellä kiusausten maata, suuriin suviseuroihin lähtiessämme.
Pianpa matkamme loppuvi tää: Kiitos, ett' kyynelten matkall' on pää..."

Suurten ja ikuisten suviseurojen terveisiä, valmistajan, taivaan Isän sydämeltä teille, sairauteen sidotut, ja kiusatut veljet ja sisaret, sekä kaikki tämän ajan vaivoissa rääkätyt matkaystävät. Kaiken loppu on lähellä. Rakkaat Jumalan lapset! Muistakaa aivan erikoisesti sairaudessaan paljon kärsineitä ja kiusattuja. Läheskään kaikille ei ole annettu ruumiin terveyttä Jumalan suurena lahjana. Muistakaa myös minua perheeni kanssa, että perille pääsisimme. Vähin, ja ehkä kiusatuin veljenne vaivassa ja valtakunnassa.

Väinö Vesterinen
Päivämies 25.10.1972