Kojolan koulun historiikki

Kojolan koulun 50-vuotisen historian on laittanut paperille koulunjohtaja Erkki Erkkilä. Koska historiikki ei mahtunut kokonaisuudessaan viime lehteen, julkaisemme sen tässä.

Koulu aloittaa toimintansa

Vuonna 1935 valittiin koululle: ensimmäinen johtokunta, johon kuuluivat Taavi ja Tuomas Toivonen, Esa Parkkonen, Ilmari Sevon Juho Turpeinen ja Ville Turpeinen. Johtokunta oli koolla ensimmäisen kerran 25. 8. 35, jolloin puheenjohtajaksi valittiin Taavi Toivonen, varapuheenjohtajaksi Ilmari Sevon ja taloudenhoitajaksi Tuomas Toivonen. Johtokunnan ulkopuolelta oli kirjuriksi pyydetty Urpo Hyvärinen. Tämän johtokunnan ensimmäinen konkreettinen saavutus oli, että taas pidettiin 2 kuukautta tuota kiertokoulun tapaista koulua.
Koulun alkaminen seuraavana syksynä oli kuitenkin jo tiedossa, sillä 25.3. 36 tehtiin jo kalustotilaus paikkakuntalaiselta, joka oli luvannut toimittaa kaluston huomattavasti alle tehtaan hintojen. Supistetun koulun opettajan virka julistettiin auki koevuosille 16. 5., mutta asiassa tapahtuneen muotovirheen takia se piti peruuttaa ja uudelleen se tuli auki va.na. Siitä huolimatta virkaan oli 23 hakijaa (opettajien työllisyys taisi olla silloin heikko), joista valittiin Väinö Verronen Sievistä, varalle Oiva Raita Vahdosta. Tämä tapahtui 5. 7. 36, ja loppujen lopuksi näistä ei kumpikaan ottanut virkaa vastaan. Virkaan saatiin Onni Ilmari Marjasalo, Viipurin poika, joka edellisen vuoden oli ollut virassa Kuusjärvellä Pohjois-Karjalassa. Koulu aloitettiin 12. 8.36 Anttilassa, jonka Toivoset rakensivat ja vuokrasivat koulun käyttöön. Anttilassa koulu toimi uuden koulun valmistumiseen saakka.

Marjasalosta saatiin tarmokas ja tiukka opettaja, joka reippaasti pani alulle koulutyön Kojolassa. Hän sai tuekseen myös Viitasaaren piirin kansakoulujen tarkastajan Juuso Tammisen, joka vaikutti muun muassa tarpeellisten opetusvälineitten hankkimiseen aloittelevaan kouluun. Kun Pihtiputaan kunnanvaltuusto ei myöntänyt anottuja varoja, asiasta valitettiin aina KHO:ta myöten ja valtuuston oli taivuttava.
Jo seuraavan vuoden alussa, eli 31.1.1937 opettajan virka julistettiin auki koevuosille. Valituksi tuli Marjasalo, varalle - Toivo Vuorinen.

Tuon ajan oppilashuollosta voisi kertoa, että kouluruokailun järjestämisestä on keskusteltu useissa kokouksissa ja useaan kertaan todettu, että ahtaitten tilojen vuoksi ei keittolatoimintaa voida järjestää. Tuossa kokouksessa on kyllä kirjattu pöytäkirjaan, että johtokunnan mielestä "kaikki oppilaat ovat niin varakkaista kodeista, että ruoka-avustusta enempää kuin vaatetusavustustakaan ei tarvita." Myöhemmin kyllä vaateavustuksiakin jaettiin ja osalle oppilaista myös ruokatunnilla voileipää ja maitoa, jotka tietenkin hankittiin kylän taloista.
Johtokunta oli myös hyvin aktiivinen, ei kuitenkaan ainakaan taloudellisista syistä, sillä kokouspalkkioita ei tuohon aikaan tunnettu. Vuoden 1936 aikana se kokoontui yli 10 kertaa, ja sama tahti jatkui seuraavinakin vuosina. Useissa kokouksissa on kirjattu vain yksi pykälä. Vaikeuksia oli varsinkin tyttöjen käsityönopettajan saannissa; tätä asiaa on käsitelty hyvin monissa johtokunnan kokouksissa.
Lokakuussa 1939 Marjasalo, kuten muutkin nuoret miehet, joutui YH:hon ja sijaiseksi tuli Anna Paananen. Koulu keskeytyi Talvisodan ajaksi kuten muuallakin. Sota-aikana koulun toimintaa haittasivat monet vaikeudet, opettajat vaihtuivat ja niin edelleen. Monessa johtokunnan kokouksessa käsiteltiin valopetrolin saantia, sillä sen puute esti jatkokurssien pitämistä. Tuota kallisarvoista nestettä on saatu milloin kansanhuollosta, milloin tarkastajalta litra, kaksi tai kolme kerrallaan. Koulunpidossakin oli keskeytyksiä, koska muun muassa 17. 1.43 on valittu Taavi Toivonen ottamaan yhteyttä tarkastajaan, että saataisiin koulu käyntiin kevätlukukaudella.
Onni Marjasalo erosi opettajanvirasta 1943 ja sen jälkeen koulua pitivät väliaikaisina muun muassa Aili Aarnio. Monet valitut eivät virkaan koskaan tulleet. 1. 8. 44 valittiin va:ksi ja samalla 1. 8. 45 lähtien koevuosille Elvi Jutila, joka jo 13. 8. 44 pyysi virkavapautta. Sijaiseksi tuli Orvokki Leppänen, joka sitten seuraavana kesänä valittiin koevuosille. Hän oli hyvin pidetty opettaja ja menetyksenä koettiin, kun hän jo 1946 "purjehti avioliittoon'', kuten edellisen historiikin tekijä runollisesti toteaa. Väliaikaisina opettajina sotien jälkivuosina toimivat muiden muassa Alli Löytynoja, Hellevi Kallio ja Rauha Plathån, viimeksi mainittu neljä lukuvuotta 1948-52.

Oman koulutalon rakentaminen

1930 hyväksytyn piirijaon yhteydessä oli jo päätetty rakentaa koulu vuoteen 1937 mennessä. Rakentaminen lykkääntyi, mutta sitä ei unohdettu, koska valtuusto 11. 7. 38 "kiireellisenä asiana päätti valita Nestori Tiaisen tekemään Kojosperän koulun tontin kaupat." Silloin asia kuitenkin jostain syystä lykkääntyi ja sota-aika lykkäsi sitä edelleen. Kun kylään tuli Karjalan siirtolaisia jo 1945–46, ja varsinkin kun 1950 -luvun taitteessa perustettiin kolme suurehkoa asutusaluetta, yhteensä yli 40 rintamamiestilaa, kasvoi koulun oppilasmäärä suorastaan räjähdysmäisesti. Tilanne oli sama monella muullakin koululla, kasvoihan Pihtiputaan kunnan asukasluku sodan jälkeen muutamassa vuodessa runsaasta 5OOO:sta lähes 9000:een. Uusia komeita kivikouluja kohosi eri puolille pitäjää, yksi niistä oli tämä talo, joka tuli kuuluisaksi siitä, että keväällä 1951 rakennuksen toinen pää sortui. Urakoitsijakin meni konkurssiin ja koulut valmistuivat lopulta kunnan omana työnä, tämä talo aivan vuoden 1952 lopussa.

Sattuipa ennen koulun muuttoa uuteen taloon muuan episodi: Oppilaitten vanhemmat kieltäytyivät lähettämästä lapsiaan kouluun, ennen kuin kunta antaa takeet talon kestämisestä. Sinänsä aivan ymmärrettävä lakko kuivui onneksi kokoon sangen nopeasti, ja vuoden 1953 alkupäivinä työ lähti käyntiin uudessa talossa, joka tuli kipeään tarpeeseen: oppilasmäärä oli kasvanut jo 85:een.
Rakentamiseen liittyy tavallaan koulun vesihuolto: 1956 tehtiin pihaan peräti 64 metriä syvä porakaivo, joka maksoi silloin huikean summan: yli 1,5 miljoonaa markkaa. Muistan omakohtaisesti, kuinka vakiokysymyksiä tuohon aikaan oli: Mitenkäs se Kojolan koulun porakaivo, joka maksoi niin hirveästi?
Viimeinen huomattava rakennustyö koululla tehtiin viime syksynä, jolloin valmistuivat uudet, ajanmukaiset saniteettitilat. Yleensäkin on todettava, että Pihtiputaalla koulukiinteistöjä on hoidettu hyvin ja rahaa uhrattu riittävästi.


Oppilasmäärän kehitys koulussa


Kun koulu supistettuna alkoi syksyllä 1936, oli alakoulussa 15 ja yläkoulussa 19 oppilasta. Alakoulu toimi sekä syksyllä että keväällä kuutisen viikkoa, yläkoulu ajalla 21.9.–10.5, eli lomat pois luettuina noin 30 viikkoa. Työpäiviä tuli lukuvuoteen yhteensä 228.
Oppilasmäärä pysytteli tämän jälkeen suunnilleen samalla tasolla, kunnes sotien jälkeen kasvu alkoi. Lukuvuoden 1951 — 52 alusta kouluun tuli jo toinen opettajanvirka; koulu muuttui täydelliseksi, kuten sanonta kuului. Vuokratilojen tarve kasvoi ja niitä saatiin Virkkusen ja Rimminahon taloista. Uuden koulurakennuksen valmistuttua perustettiin, välittömästi kesken lukuvuoden kolmas opettajanvirka helmikuun alusta 1953, tarkastaja Toivo Mäkisen suosiollisella avustuksella. Tarpeen se olikin, sillä kun uuden koulutalon vihkiäisiä vietettiin syksyllä 1953, oli oppilasmäärä noussut jo 85:een. 1956 ylitettiin sadan oppilaan raja, silloin luokilla 1-2. oli yhteensä 38 oppilasta. Neljäs opettajanvirka perustettiin lukuvuoden 1957–58 alusta ja lukuvuosina 1960-61 saavutettiin oppilasmäärän huippu eli 123. Sen jälkeen oppilasmäärä alkoi laskea ja vaikka koulupiiri laajeni hieman vuonna 1963, kun osa Seppälän lakkautetusta piiristä liitettiin Kojolaan, putosi määrä 1967 alle 90:n. Tämä tiesi samalla neljännen opettajanviran lakkauttamista. Lasku jatkui 1970-luvulla ja tällä hetkellä koulussamme opiskelee vain 21 oppilasta. Oppilaita ollut yhteensä noin 660.

Opettajat ja muu henkilökunta


Aikaisemmin tulikin jo kerrotuksi alkuvuosien opettajista. Kun kouluun perustettiin toinen opettajanvirka, siihen valittiin Elin Metsola, joka sitten palvelikin ansiokkaasti virassaan aina eläkkeelle siirtymiseensä vuoteen i973 saakka. Muut 1950-luvun alkupuolen opettajat olivat sitten väliaikaisia tai muuten lyhytaikaisia. Kun neljäs virka perustettiin 1957, kouluun tuli kerralla kolme uutta opettajaa: Kaarna ja Erkki Erkkilä sekä Aino Kumpulainen, joka palveli tässä virassaan kolme vuotta. 1962–64 oli vakinaisena Taija Rantio, muuten neljännen viran haltijat vaihtuivat vuosittain.

Peruskouluun siirtyminen v.1973 ei oikeastaan merkinnyt tällaisella pikku koululla mitään suurta mullistusta. Muutos tapahtui vähitellen uusien oppikirjojen ja opetusvälineitten myötä. Kolmanteen opettajanvirkaan tuli peruskoulun myötä Esko Ovaska, joka hoiti sitä kaksi vuotta ja siirtyi sitten kiertävän englanninopettajan toimeen. Hänen jälkeensä virkaa hoitivat monet henkilöt vuoden kerrallaan, lähes kaikki olivat kuitenkin muodollisestikin päteviä. Tällä vuosikymmenellä tilanne on vakiintunut, kun Kaisa Vuorinen tuli vakinaiseen virkaan 1982.
Koulun toimiessa Anttilassa, ei henkilökuntaa paljon tarvittu. Lämmityksestä ja siivouksesta huolehtimaan on valittu ainakin rouva Tyyne Marjasalo, myöhemmin muun muassa Helvi Toivonen. Kun keittolatoiminta sotien jälkeen käynnistyi, sitä näyttää hoitaneen yleensä opettaja. Tänä tasa-arvon aikana kannattanee mainita, että Kojolassa on oltu jo yli 30 vuotta sitten ennakkoluulottomia työnjaon suhteen. 15.8.1950 johtokunta on nimittäin valinnut Olavi Plathånin keittäjä-vahtimestariksi ja veistonohjaajaksi. Uudessa koulutalossa oli aluksi talonmiehenä Verneri Pirttiaho ja keittäjä-siivoojana Helvi Pirttiaho. 1956 Pirttiahon siirryttyä kauppiaaksi, vahtimestariksi tuli Yrjö Kautiainen, keittäjä-siivoojaksi Laimi Parkkonen, myöhemmin Kerttu Kautiainen. 1962 nykyistä yhdistelmätointa alkoikin sitten hoitaa Elli Ekman, joka jatkaa edelleen.
Ensimmäinen johtokunta tulikin jo alkupuolella mainituksi. Puheenjohtajana jatkoi aina vuoteen 1949 Taavi Toivonen, jolloin puheenjohtajaksi valittiin Aarne Määttänen, joka oli toimessa aina vuoteen 1965, jolloin valituksi tuli Paavo Turpeinen aina vuoteen 1972 asti. Viimeisenä johtokunnan (kansakoulun) puheenjohtajana toimi Inkeri Palokangas 1973. Pitkäaikaisia johtokunnan jäseniä
olivat edellisten lisäksi ainakin Arvo Kautiainen, Väinö Ruotonen, Alpo Toivonen, Erkki Toivonen, Hilja Ruotonen, Veikko Parkkonen ja Eemil Niskanen.
Peruskouluaikana kouluneuvoston puheenjohtajina ovat toimineet Lauri Syrjä, Marketta Toivonen ja Vilho Paananen, jäseninä ainakin Simo Lehtomäki, Eila Parkkonen, Irma Haapa-aho ja Annikki Toivainen.

Tulevaisuuden näkymiä

Vaikka koulun oppilasmäärä onkin laskenut näin alas, ei koulun tulevaisuudella Kojolassa ole nykynäkymin huolia. Vuosittain syntyneiden lasten määrä on vakiintunut tuonne kolmesta viiden tienoille, ja se takaa koulun säilymisen kaksiopettajaisena. Meillä on nimittäin nyt menossa ensimmäinen "armovuosi" kolmannen opettajanviran kohdalla, kun oppilasmäärä on pysyvästi laskenut alle 27:n. Ulkoiset edellytykset ovat nyt hyvät, paremmat kuin koskaan ennen. Asianmukaisten koulutilojen lisäksi on valaistu hiihtolatu, luistinrata. (Uimahalli ja keinojäärata saanevat odottaa vielä melko pitkään.)
Näin ollen Kojolan kylä voi ainakin kouluolojen puolesta suhtautua tulevaisuuteen hyvin luottavasti.

Erkki Erkkilä
Kotiseudun Sanomat huhtikuun 8 päivä 1987

'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''
Oma kommenttini:
Vaikka tulevaisuuden näkymät olivat kirjoitushetkellä hyvät, joutui Kojolankin koulu lopetettavien listalle 1990 – luvulla. Muuten oli kiintoisaa lukea tämä naapurikoulupiirin historia, olenhan itse kuitenkin työskennellyt paljon erilaisissa metsätehtävissä Kojolan kylän alueella. Eräänä tässä mainitsemattomana seikkana haluan kertoa, että junien kulkiessa läheisellä rautatiellä 1960 – luvulla, tässä koulussa kulkivat junakyydillä serkkuni Pyhäjärven puolelta Rajahoikasta. He kävelivät tai hiihtivät vajaan kahden kilometrin matkan Karhunpiilo seisakkeelle, ajoivat lättähatun kyydissä Muuraksen laiturivaihteelle tai Penttilän seisakkeelle, josta taas kävelivät tai hiihtivät koululle. Kävely, hiihto tai mahdollisesti pyörämatkaa heille siis kertyi kaikkiaan nelisen kilometriä. Se oli kuitenkin kohtuullisen kuntoista maatietä, kun suoraan olisi joutunut kävelemään huonokuntoista, kivistä ja paikoin pehmeää suomaata parisen kilometriä enemmän. Oman piirinsä koululle Pyhäjärven Hiidenkylän Pitäjänmäelle, matkaa olisi kertynyt yli kymmenen kilometriä vanhaa metsäpolkua kulkien.