Juho Rankisen pääsy Isänmaahan

"Jokohan nyt tulee veriylkä noutamaan?”


Kirje Paavolasta. Rakas veljeni Aleksanteri. Ole tervehditty rakas veli ja matkakumppani Isänmaahan, johonka olemme vaeltamassa läpitse tämän kiusausten korven; sillä ei voi vanhurskas sielu tässä elämässä välttää kiusauksia, joita täydymme lakkaamatta tuntea. Tuo myötä asuva syntiturmelus, joka vaivaa ja ahdistaa meitä viimeiseen hetkeen asti, jonka alla kuolematon henki; se osa, joka Jumalasta syntynyt on, usein häätyy ikävällä huokaamaan pois pääsemisen päivää näistä Keetarin majoista. Vanhurskas Isä on tosin minua koetellut tämän talven ajan, ottamalla pois ruumiin terveyden, jonka tähden olen saanut kyllä kärsiä paljon, mutta en kuitenkaan ole vielä kesken väsynyt, vaan se on ollut kilvoitukseni, että tulla aina likemmin tuntemaan taivaallisen Rakastajan sydäntä.

Olen iloinen siitä, että rakkautesi muisti minua, ja kirjoitit minulle tietoja niiden Pohjan saarnaajain tulosta, ehkä se kävi niin onnettomasti, ettei se joutunut minun käsiini, kun vasta pari viikkoa viivyttyänsä.

Kyllähän tänne sentään kuului asiat suunnille, mutta en minä kyennyt Rantsilaankaan; olin sillä kertaa niin heikko.
Tervehdä minun puolestani Hellmannin perhettä, jotka minua paljon rakkaudessa palvelleet ovat, ynnä myös Lewonin perhettä. Sano heille, ettei minun aikani ole enään pitkä, mutta minä kohta lasketaan vapaaseen ilmaan Isän tykönä. Tervehdä myös Kolehmaista, sitä Jumalan seurakunnan pappia, ja sano hänelle, ettemme enään tule toisiamme tapaamaan näitten maitten päällä, sillä minä kohta ja pian puetaan taivaallisella kunnialla, ja pääsen nauttimaan sitä onnea, jota täällä toivoneet olemme.

Kalliit veljeni! Josko emme enään saa täällä nähdäkään toisiamme, tulemme kuitenki kerran yhteen Isän maalla, jossa ei ikävää ja kaipausta ole. En jaksa enempi, vaan jätän sinun ynnä muut Jumalan armon haltuun. Muista minuakin rukouksissasi. J. Ranginen".

Ylle merkitty Juho Rankisen kirje julkaistiin Kristillisessä Kuukauslehdessä elok. 15 päivänä 1884. Tällöin kirjeen kirjoittaja oli jo 5 päivää nukkunut kotiseurakuntansa kirkkomaassa. Tieto kuolemasta ehti myös toimitukseen. Kirjeen alle on painettu sanat: "Yksityisten tietoin mukaan on J. Ranginen kuollut 3 päivänä tätä kuuta." Kilvoituksen taival kesti vain noin neljä vuotta. Keuhkotauti katkaisi vajaa 33 v. vanhan miehen elämän. Tämä käy ilmi muistosanoista (Krist. Kuukauslehti 1885, s. 39–40):

"Veljemme Juho Rangisen kuolemasta on jo mainittu. Vainaja on yleisöltä tunnettu kirje- taitonsa tähden runo- ja laulurakennuksissa. Emme kuitenkaan ota nyt paljo puhuaksemme hänen tilastaan ennen kääntymistään totiseen kristillisyyteen. Hän oli syntynyt Paavolan seurakunnassa 1851. Häneltä oli lukemisen halu jo lapsuudesta sekä hengellisistä että luonnollisista tiedoista. Kuitenkin hän eli synniliistä elämää ilman totista Jumalan pelkoa, niin kuin nähdään hänen painetussa kirjeessään eräälle uskon veljelleen. Neljättä vuotta on siitä aikaa kulunut, kun hän tuli kristityksi. Omatuntonsa heräsi kristittyin parannussaarnasta, ja uskoi evankeliumin ja lähti vaeltamaan elämän kaitaa tietä. Tosin hän usein tarvitsi turvata armolliseen syntein anteeksi saamiseen, sillä hänkin kantoi turmeltunutta synnin ruumista, ja voimalliset synnin vaikutukset olivat hänessä. Rintatauti oli hänessä jo toista vuotta alussa, vaan viime viikoilla vasta hänen ruumiinsa alkoi heiketä. Parhaassa miehuuden ijässä tuli loppu hänen tiestänsä. Viimeiseen asti tunnusti hän syntiä, ja rukoili synnin päästöä, missä vaan omatuntonsa sitä tarvitsi. Sääli hän myös rakkaita vanhempiaan, kun saavat paljon kärsiä vaivaa häntä hoitaessa. Illoilla hän sanoi: jokohan nyt on viimeinen yö, jokahan nyt tulee Veriylkä noutamaan. Kysyttyä, onko hän turvattu kuolemalle, tunnusti vapaasti ilolla saattavansa kuolla ja iloisen sen hetken olevan, jolloin hän pääsee.

Jos hän joutui tuntemaan kärsimättömyyttään tuskansa tähden, rukoili anteeksi, ja puhui usein, että paljon on pitänyt Herran Jeesuksen minun tähteni kärsiä, ja sanoi myös usein: ei tämä vaiva ole kuin ajallinen ja keveä, joka saattaa ijankaikkisen ja määrättömän kunnian. Veljeään hän varoitti tekemään parannuksen, ja varoitti myös kristityitä valvovaisuuteen, pitämään puhtaan omantunnon.

Vihdoin joutui se hänen toivottu hetkensä, jolloin henki ruumiista erkani; hän vaipui rauhallisesti uneen, jaksamatta enään mitään puhua. Ei ollut pitkä sotimisen aika. Toivomme jälkeen hän veisaa uutta virttä tapetulle Karitsalle. Olkaa turvatut häntä kaipaavaiset vanhemmat; kilvoitelkaa loppuun asti hyvä uskon kilvoitus, kerran tekin pääsette. Ja hänen uskovaiset sisarensa, ottakaa vaari vainajan puheista, pitäkää hyvä omatunto. Tehkää tekin parannus, joita hän varoitti, että saisitte elävän uskon. Elkää uskottomat hänen vioistaan lukua laskeko ja vielä valheita laittako, laskekaa luku omista synneistänne; hän on jo levossa. Kiitetty olkoon Karita veljemme autuudesta, ja olkoon Herran lauma lohdutettu, muistaen voittanutta veljeämme, aamen.

Entinen Jumalan valtakunnan vihollinen sai elämänsä loppuaikoina teroittaa kynänsä Jumalan rakkauden ylistykseen. Taivasikäväänsä Rankinen toi esiin eräässä 1882 ilmestyneessä runossaan (Siionin laulu 121) näin:

Vielä vähän viipykäämme, täällä majoissa Keedarin.
Yljän äänen kohta saamme, kuulla, kun hän kutsuupi.

Siispä joudu, Ylkä armas, morsiantas noutamaan,
lapsiasi, Isä rakas, kotimaahan korjaamaan

Vieras olen tällä maalla, poijes halaa sieluni.
Isän luona taivahassa, oikea on kotoni.

Leo Väyrynen
Päivämies 28.7.1971