Juho Rankinen – Siionin laulaja Paavolan Rankisperältä

Juho Rankinen – Siionin laulaja Paavolan Rankisperältä


Rankisperä on Paavolassa elävän kristillisyyden vanhimpia leviämisalueita.

Tänne evankeliumi tuli todennäköisesti Vihannin Alpualta päin. Täällä syntyi Juho Martinpoika Rankinen elokuun 30 pnä 1851 varakkaan, arvokkaan Iso-Rankinen nimisen tilan vanhimpana poikana.

Vanhat paikkakunnan kristityt, monet heistä jo lepoon päässeet, ovat tienneet kertoa, että Juho Rankinen olisi lähetetty nuorena opintielle, ja että olisi saavuttanut aina maisterin arvon. Häntä oli puhuteltukin paikkakunnalla "Rankisen maisteriksi." Jotkut ovat kuitenkin sitä mieltä, että hän ei lainkaan olisi käynyt koulua, ja että nimitys olisi ollut vain kansan antama. Vanhoissa kirkonkirjoissakaan ei ole mainintaa hänen opinnoistaan, mutta kun kylällä muistellaan, että hän olisi kirjoitellut kauppakirjoja, ja kun kirjoitustaito oli tuohon aikaan peräti harvinaista, voimme kai olettaa hänen olleen ajallista oppia saaneen miehen.

Kun elävä kristillisyys tuli Rankisperälle, suhtautui Juho Rankinen siihen hyvin pilkallisesti. Kerrotaan, että hän oli sepittänyt jumalanlapsista pilkkalauluja.

Jumala otti hänet kuitenkin kiinni vakavan sairauden kautta. Hän sairastui keuhkotautiin, jota silloin pidettiin parantumattomansa. Juho nöyrtyi parannukseen, ja sai kokea uudestisyntymisen armon. Nyt muuttui laulujen aihe. Juho Rankinen tahtoi täyttää saamansa laulunlahjan Jumalan kunniaksi ja Hänen seurakuntansa rakennukseksi.

Hän kirjoitteli sairastaessaan runoja, sovitti sanat tuntemiinsa kansansävelmiin, joita sitten lauleli. Sukulaiset rakensivat hänelle puotirakennuksen päähän oman asunnon, missä hän sai sairastaa kuolintautiaan, erillään muista perheenjäsenistä, olihan sairaus tarttuvaa. Kun sitten hänen kuolemansa jälkeen rakennus purettiin, seinät olivat olleet melkein vuoratut laulujen sanoilla. Epäuskoiset purkumiehet eivät olleet ymmärtäneet laulujen arvoa, joten ne tuhoutuivat. Kuitenkin muutamat laulut jäivät soimaan paikkakunnan uskovaisten mielissä, ja ovat näin säilyneet meidän päiviimme saakka. Ehkä tutuimpia hänen lauluistaan on, "Nyt uskossa mä katson." (SL 20) ja joululaulu "Armon lapset kaikki täällä." (SL 1). Myös muita hänen sepittämiään lauluja löydämme Siionin laulukirjasta. (12, 36, 121, 140, 217).

Juho Rankinen oli kuollessaan 32 vuotias. Saarnaajana hän ei tiettävästi palvellut. Mutta meille on jäänyt todistus, että hänen laulunsa olivat pyhästä Hengestä, ja että hän näin laulunlahjallaan oli saanut palvella elävää Jumalan seurakuntaa tällä viimeisellä etsikonajalla.

Hänen kuolemansa jälkeen jäi elävän Jumalan sanan siemen vaikuttamaan Rankisperällä. Mahdollisesti hänen isänsä, joka kansan suussa kulki Martti-vaarin nimellä, sai parannuksen armon samoin kuin hänen äitinsäkin. Myöhemmin tuli kyläkunnan seurapaikoiksi Kaahilan, Helporin ja Vahtilan talot. Puhujina palvelivat mm. Sakari Honkamaa, Santeri Eilola, Ville Pistemaa ja paikallinen puhuja Jaakko Päätalo.

Nykyään Paavolan Rankisperältä on enää muutamia harvoja kristittyjä. Seudulta, missä Juho Rankinen on ihanat laulunsa laulanut n. 100 vuotta sitten, näyttää Jumala siirtävän etsikon aikaansa pois. Hän kutsuu kuitenkin vielä viimeisiä valituitansa sieltäkin valtakuntaansa.

Kertonut mv. Lauri Myllynen
Hänelle kertonut mm. Mikko Hölpänkangas
Päivämies 28.10.1972

Synti on häpeällistä

Synti on häpeällistä


"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon vielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielä hurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi." (Ilm. 22: 11).


Ajastamme vaikuttaa voimakkaasti vanha käsitys: ihminen on kaiken mitta. Sen mukaan ihmisen järki on kaiken keskus ja arvosteluperuste. Tämä ihmiskeskeinen näkemys tulee ilmi miehevissä lausumissa: "Minä uskon vain sen, minkä ymmärrän." Mikä sen sijaan ei ole sopusoinnussa älyn kanssa, ei ole uskottavaa.

Evankeliumin sanoma ei ole järkeen käypää. Siihen sisältyy "pahennus," "loukkaus" ymmärryksellemme. Gal. 5: 11, Kor. 1: 25). Usein kuulee esitettävän, ikään kuin evankeliumi olisi sitä vasta tämän ajan ihmiselle, mutta ei meitä edeltäville sukupolville. Kuulemme sanottavan: "Eihän nykyaikainen ihminen voi enää uskoa," aivan kuin uskominen olisi ollut joskus aikaisemmin ilman muuta ihmisen osaan kuuluvaa, aivan kuin Vanhan testamentin Kooran vaatimus koko kansan pyhyydestä olisi joskus toteutunut. Paikkansa on aina pitänyt Paavalin toteamus: "Usko ei ole joka miehen." (2. Tess 3: 2) Evankeliumin sanomaan sisältyvä pahennus on ollut alusta lähtien.

Pahennus on ja pysyy

Eivät esimerkiksi Jeesus ja hänen oppilaansa pyrkineetkään poistamaan pahennuksen aiheita julistuksestaan. Apostoli Paavalikin päinvastoin totesi omasta ja työtovereittensa asenteesta merkkejä anoviin juutalaisiin, ja viisautta etsiviin kreikkalaisiin: "Mutta me saarnaamme ristiin naulitun Kristuksen juutalaisille pahennukseksi ja kreikkalaisille hulluudeksi."

Eräs syvimpiä pahennuksen aiheita on aina ollut yksityisten ihmisten ja yhteisöjen synnin paljastaminen. Ihminen vihaa nimittäin kerta kaikkiaan valkeutta. Hän rakastaa enemmän pimeyttä, koska hänen tekonsa eivät ole oikeita, Jumalan tutkintaa kestäviä. Eikä hän käsitä sanan saarnaankaan sisältyvää nuhdetta Pyhän Hengen työksi, vaan jumalanlasten auttamattoman ahdasmielisyyden seuraukseksi. Vasta kun synnin yhteiskunnalliset seuraukset ovat käyneet ylivoimaisiksi hoitaa, havahdutaan kyselemään, missä on vika.

Näin näyttää tapahtuneen maassamme. Syntiä ei ole pidetty häpeällisenä, ja seuraukset näkyvät. Sen että näin käy, näki Lars Leevi Laestadius sanoessaan: "Niin kauan kuin huorana olemista pidetään häpeänä, niin huoruuden perkeleen täytyy pysyä nahkoissaan." Missä synti sen sijaan tulee luvalliseksi, siellä pimeyden voimat ryöstäytyvät irti. Sen näemme kaikki.

Yhteiskuntamme on käynyt väkivaltaisemmaksi ja elämä raaistunut. Rikollisuus kasvaa. Kodit särkyvät. Entiset kasvatusnormit hyljätään ylimielisesti. Hirvittävä kateus, keskinäinen tora ja syyttely myrkyttävät yhteiselämää. Häikäilemättömyys, henkinen ja taloudellinen riisto sekä turvattomuus lisääntyvät. Eräät päätyvät itsemurhaan. Toiset etsivät apua välittömästä nautinnosta ja turvautuvat seksiin ja viinaan. Kokeillaan riehakasta diskoelämää keskioluen, musiikin ja tahnaisen aistillisuuden säestyksellä. On ahdistunutta avun etsintää, mutta tänäkin päivänä epäjumalat vievät harhaan.

Samalla toteutuu Ilmestyskirjan näky. "Saastainen tulkoot vielä saastaiseksi." Myös Paavali totesi: "Pahat ihmiset menevät yhä pitemmälle pahuudessa, eksyttäen ja eksyen." Vielä on mahdollisuus palata.

Jumalan seurakunnassa on vielä avoimena todellinen puhdistuslähde kaikkea syntiä ja saastaisuutta vastaan. Ihmisiä ei kutsuta tunkkaisen likakaivon luokse, sillä Jumalan ja Karitsan istuimelta vuotaa puhdas, kristallinkirkas armonvirta. Jeesuksen veri puhdistaa pahimmankin. Jumalanlapset julistavat vielä anteeksiantamuksen Jeesuksen nimessä ja veressä. Yhä on todellisuutta se, mitä kristitty laulaja toteaa:

"Myös armonvaltakunta, On kallis päällä maan,
Tää Herran seurakunta, Jossa nyt annetaan,
Anteeksi synnit, viat, käskystä Herran vaan,
Sidotut jatka ovat, Ne vapaiks lasketaan.

Nyt saarnaa kallis veri, Ja synnit peseepi.
On avoin armonmeri - Kuuletko veljeni!
Sen tähden vapahina, Nyt lapset laulakaa,
ja Herran armovuotta Kaikille huutakaa."

Jumalan valtakunnan evankeliumissa on apu epäuskoiselle ihmiselle, ainut pelastuksen mahdollisuus pimeässä ajassamme. Evankeliumissa on voima Jumalan lapselle kilvoitukseen. "Armon voima meitä kantaa, kunnes pääsemme taivaaseen."

Otto Voittonen
Päivämies 25.1.1972

Karta väärän huoneenhaltijan opetusta

Karta väärän huoneenhaltijan opetusta


Rakkaat Jumalan armohuoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden patsas ja perustus, on pantu huoneenhallitukseen uskollisia, antamaan itse kullekin määrättyä osaa ajallansa. Siihen evankeliumin saarnaajan työhön kuuluu, ei ainoastansa antaa ruokaa isoavaisille, vaan kaitsea Kristuksen laumaa, ja rangaista, neuvoa, nuhdella ja opettaa kaikella siveydellä ja pitkämielisyydellä Jumalan sydämellisen laupeuden jälkeen. Se on rakkauden uhrausta, vaikka siinä tosin ei itseltä mitään kulu, sillä kaikki tapahtuu Herran tavarasta ja terveellisen sanan muodossa. Niin kauan kun huoneenhaltija pysyy sillä tunnolla, että on Herralta paljon anteeksi saanut, ja hänelle paljon velkaantunut, menee kaikki hyvin, sillä usko tekee rakkauden kautta työtä väsymättä.

Mutta kanne Herran tavaran hukkaamisesta osoittaa vahinkoa, joka on tapahtunut. Jumalan ja hänen huoneväkensä rakkaudesta lankeamisen kautta jäävät ensimmäisen rakkauden työt pois. Usein käy, että huoneväki kokoontuu murheellisena ja palajaa enemmän kiusattuna. Ei saada ruokaa eikä muuta määrättyä osaa, kuten ennen. Maljan ja leivän sijassa heiluu ruoska, jolla hosutaan leipäveljiä. Ei loukkautuneella sydämellä voi tehdä oikein Herran työtä, ja jos ei niistä aikanansa parannusta tapahdu ja niitä rakkauteen asti sovita, niin vika pahenee ja tunnon pimeys tulee.

Kun Herra tahtoo lukua hallituksesta, niin se on korjaus seurakunnan edessä, jossa hän osoittaa tottelemattomuuden, ja hylkää sen nuhteet ja neuvot, ja niin eroaa sen yhteydestä. Hänellä on saarnaajan kunnia ja korkeamielisyys kasvanut nöyryyden ja muiden Hengen hedelmien sijaan. Hän hylkää koko kotonsa, jossa ennen oli paljon anteeksi saanut, ja huoneväen kanssa yhdessä pöydässä armon herkkuja nauttinut, ja rakkauden tulella lämmitellyt. Mutta ei hän jää yksinäiseksi, vaan viettelee toisia loukkaantuneita Herran velvollisia kannattajiksensa, ja yhtyy niiden kanssa eri huoneita asumaan, ja eri alttarilla suitsuttamaan, kuten Bileami Balkakin tykönä. Ne olivat kaikki muukalaisia alttareita, ulkona Israelista, jossa ainoastaan on Herran tabernakeli, jossa Herran tulta suitsutetaan. Sillä ei ole toisissa huoneissa paimenta, vaan pitää olla yksi lammashuone ja yksi paimen.

Tottelemattomuutensa vuoksi on väärä huoneenhaltia saanut tunnon pimeyden ja eriseuraisen mielen, sekä väkevän eksytyksen hengen, ja on kääntynyt eri hengellä ja opilla vääräin Kristuksen evankeliumia opettamaan. Muukalainen on opetus, kun Kristuksen ansion edelle eli sivulle tai jäljelle jotakin muuta pannaan.

Taivaan valtakunta, kuninkaaseen verrattu, vaatii lain hengellisyyden mukaan kymmenentuhannen velalliselta täyttä maksua niin kauan kun velallinen hätääntyy ja alentuu kerjäämään armoa. Silloin päästään ja antaa se koko velan anteeksi. Mutta väärä huoneenhaltia vähentää puolen lain hengellisyydestä, kun opettaa sen pitämisen mahdollisuutta ihmiselle, joka on lihallinen, ja synnin alle myyty. Hän myös vähentää osan evankeliumista, kun ihmistekoja korotetaan Kristuksen teon rinnalle. Hän hohtaa oman pyhyyden tielle, Jumalan valtakunnasta tämän maailman lapseksi, kuten Herran heitä kutsuu

Hän ei alistu totuutta tekemään eikä myös voi armoa kerjäämään alentua, vaikka tunto soimaa ja on levoton, turha kunnia ja paisunut mieli on sitä vastaan. Kun hän on väärällä opetuksella tuhansia vietellyt, ja eksyttänyt ulos armohuoneesta ja taas tuhansia sillä opetuksella vaivannut, niin näemme sen rangaistuksen, etteivät eriseuran päämiehet ole koskaan saaneet armoa palata takaisin. Syy on se, etteivät he voi alistua niin laajalta parannukseen, kuin ovat pahaa tehneet ja he häpeävät kerjätä. Mutta rikkaan armohuoneessa totuuden tekijät kaivavat juuria myöten vikansa näkösälle, ja parannuksen tekijänä armoa kerjäävät niin laajalta, kuin laaja vika on. Jos vesoja kuin katkotaan, mutta juuri jätetään kaivamatta, niin ei tila korjatuksi tule. Mutta väärä huoneenhaltija, joka on ruvennut eri huoneita asumaan, ja kaikissa hyvää saamaan. On tuntonsa suhteen uudesti nukkunut, etten sanoisi, kahdesti kuollut.

Moni eksynyt, kun kulkee huoneesta huoneeseen, sanoo kulkevansa kirkkaudesta kirkkauteen. Missä hän ennen näki aivan rapaa syötävän, siellä hän nyt itse syö kuin sika täydellä ruokahalulla, vieläpä kiittääkin, että siellä puhutaan niin kalliisti Jeesuksesta.
Niin kuin Herra kiitti sen palvelijan toimellisuutta, niin olemme nähneet, ettei heiltä touhua puutu, jossa onkin heidän elämänsä. Kun aikansa ovat touhunneet yhteen suuntaan, niin yhdytään toiseen suuntaan. Ja tunnussanaksi on tullut, että totiset tulevat joka joukossa autuaaksi. Mutta Herra kutsuu heitä tämän maailman lapsiksi, erottaen valkeuden lapsista, Jumalan lapsista, kuten edellisten oppikin vie valkeudesta pimeyteen, vaan toisten pimeydestä valkeuteen.

Tämän etsikkoajan ensimmäiset työntekijät ovat kontti selässä korpeen menneet, ja puhtaalla Kristuksen evankeliumilla väärän mammonan palvelijoista koonneet Herran armohuoneeseen tosi rakkaita ystäviä. Sen jälkeen on ollut monta väärää huoneenhaltiaa, jotka ovat vahingolliset eriseurat tehneet. Se on paljon murhetta matkaan saattanut. Mutta vielä kukoistaa Herran elopelto, ja hedelmää jouduttaa. Nuoret vanhain iloksi ja väsyneitten lohdutukseksi murheen päivinä, yhdessä rikkaan armohuoneessa ja pöydässä holhoavat toisiaan Jeesuksen nimeen. Puhdistusta tarvitsevat kaikki, nuoret ja vanhat, ja se on uskollisuus vähässä, että vaeltaa puhtaalla omallatunnolla ja puhtaan saan valkeudessa. Kun puhdas oppi saarnataan, ja me sitä rakastamme, niin ei se vie eri huoneisiin, kuten väärä huoneenhaltija, vaan se korjaa paljon hedelmää, eikä Herran hyvyys tule hukatuksi, vaan leiviskät lisääntyvät. Vähäkin hapatus koko taikinan hapattaa. Uskollisuus väärässä mammonassa vie korpeen (epäuskoisille julistamaan, skannaajan huomautus.) työhön, jossa kiusaaja koettelee ensin kaikilla kiusauksilla. Ei kukaan koettelematon pysy uskollisena saarnaajan penkillä. Nuoret lahjakkaat saarnaajat ovat suuressa vaarassa, jotka laajalti vanhassa kristillisyydessä liikkuvat, eivätkä rakasta korpeen mennä. Kokemattomalla voi tulla väärää työtä, varsinkin siellä, missä pahennuksia on. Ja jos vähässäkin joutuu väärää työtä tekemään, se aikain kuluttua paljon pahaa matkaan saattaa.

Uskollisuus Herran omassa vaaria ottamaan, ennen kaikkea itsestänsä, että elävä armo puhtaassa omassatunnossa säilyisi, ja että hän puhtaassa astiassa Herralle uhria kantaisi hänen huoneessansa. Ahneus on kaiken pahuuden juuri, jonka lisäksi turha kunnia, itserakkaus ja oma viisaus vaikuttavat, että pitäisi osata raamattu ja olla toistenkin lahjat, sekä saada kylä kylän jälkeen kääntymään ja se maine kauvas kuulumaan. Sen lisäksi ylpeys ja kateus vaikuttaa, että pitäisi päästä ensimmäiselle sijalle kaikissa, ja hyvän palveluksen ja lahjat saada. Vieläpä senkin maineen, että on kykenevä maallisia ja valtiollisiakin toimimaan, että historian palstoillakin kiitoslauseet tulisivat näkymään tuleville sukupolville.

Mutta täällä on meillä kaikki armosta toisen omaa, sekä hengelliset että maalliset lahjat. Vasta ylösnousemisessa pääsemme omaan osaamme, kun olemme olleet toisen osassa uskolliset kuolemaan asti. Niin valvo vielä vähä hetki, Sionin tytär pohjoisella maalla, ei kenkään voi palvella kahta herraa. Kun pysymme rikkaan Herran palvelijoina Hänen huoneessaan, niin perintö pysyy
koskematta tallella taivaassa, ja pääsemme pian oman tavaran nautintoon iankaikkiseen valtakuntaan. Kiitos, kunnia ja ylistys Jumalalle ja Karitsalle ijankaikkisesti.

Helsinki 23.2.1917
Heikki Jussila
Päivämies Keskiviikkona elokuun 17 päivänä 1977 N:o 33

Matti Kuulaa muistellessa

Alavudella yli sata vuotta sitten syntynyt vääpeli M. Kuula on jäänyt rakkaaseen, unhottumattomaan muistoon. Hän käyskenteli täällä luonamme yli kuusikymmentä vuotta sitten, ja kertoili meille nuoremmille mm. että on kirjoitettu Pyhään kirjaan: Jeesus sanoi, että ellei Isä vedä häntä, niin ei yksikään taida tulla minun tyköni. Matti Kuula kertoi omasta vaelluksestaan. Hän oli löytänyt syntien anteeksiantamuksen juuri niin kuin tietäjät löysivät tähden johdolla Jeesus lapsen tallin seimestä.

Mieheksi tultuaan hän meni armeijan palvelukseen ajan tavan mukaisesti. Palveluspaikaksi määräytyi Viipuri. Osastossaan hän sai pilkkaa osakseen, kun ei tahtonut osallistua muiden rientoihin. He sanoivat hänelle, että sinähän olet aivan kuin hihhulit, ja nauroivat, kehottaen häntä menemään sinne, missä tiesivät olevan samanlaisia hihhuleita. He osoittivat paikan, missä heitä tapaa, ja lähtivät häntä vielä opastamaan. He tulivat paikalle, avasivat oven, ja: kuulivat ääniä, joista ei tiennyt olivatko ne ilon ja riemun ääniä. Sen jälkeen kuuluvalla äänellä lausuttiin sanat: "Jeesuksen veren ääni Siionin vuorella." Veli sai esittää kerjäläisen passiaan, ja omallatunnolla oli todistus, että Jumalan pyhä laki oli ylitse käyty kerta toisensa jälkeen. Veljelle saarnattiin kaikki synnit anteeksi. Hän sai uskosta elämän, ja lahjan saarnata parannusta ja syntien anteeksiantamusta kaikille luoduille. Sisällä oleville ja myös ulkona vaeltaville. Lapsi syntyi Jumalalle, ja kun lapsi syntyy, siitä ei ole iloa ainoastaan seurakunnalle, vaan taivaan enkelitkin iloitsevat.

Ihmeelliset ovat Jumalan kutsumukset, Matti Kuulan pojankin, säveltäjä Toivo Kuulan, Jumala herätti. Vapaussodan alkaessa 1918 Toivo tuli vastapuolen tyrmäämäksi, ja kohta tämän jälkeen hän tuli tunnolliseksi siitä, että hänellä ei ole osallisuutta pyhäin joukon kanssa Jumalan valtakunnassa. Hän alkoi ahdistuksessa huutaa Jumalan puoleen, että Jumala armossaan lähettäisi Siionista evankeliumin saarnaajan, saarnaamaan hänelle synnit anteeksi, että hän pääsisi ovesta sisälle. Jeesus on ovena ja Pyhä Henki ovenvartijana. Ja Jumala lähetti hänen Isänsä, lähtökäsky oli kiireellinen: Poika rukoilee suuressa ahdistuksessa. Isä lähti käskyn mukaisesti, ja hänen saapuessaan poikansa luo, tilanne masentava. Mutta kohtalo oli ottava vastaan uskossa eikä tuntemisissa. Isä saarnasi pojalleen kaikki synnit anteeksi Jeesuksen pyhässä nimessä ja sovintoveressä rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Eikä ollut pitkä aika, kun enkelit kantoivat säveltäjän Aabrahamin helmaan. Siellä hän nyt soittaa uusilla kanteleilla ylistystä tapetulle Karitsalle, joka on meidänkin edestämme uhrattu, että meillä olisi vapaa tykö käymys Isän luo.

Vihollinen oli jo paratiisissa saarnaamassa epäuskoa Eevalle. Jumala sanoi: Minä panen vainon sinun ja vaimon välille, ja sinun siemenesi ja vaimon siemenen välille. Sen pitää rikki polkeman käärmeen pään, ja sinä olet pistävä häntä kantapäähän. Kun aika oli täytetty, sana tuli lihaksi ja hän otti orjan muodon päällensä, ja kärsi paratiisissa tehdyt synnit. Näin meille aukeni taivas, helvetti sulkeutui. Temppelin esivaate repesi ylhäältä alas asti. Nyt meillä on vapaus käydä pyhään Jeesuksen veren kautta, ja hänen todistuksensa sanan kautta.

Kalle Rajala
Päivämies 25.1.1972

Kyynelin kylväjät

Kyynelin kylväjät

Jotka kyynelillä kylväjät, ne ilolla niittävät. He menevät matkaan ja itkevät, ja vievät ulos kalliin siemenen ja tulevat riemulla, ja tuovat lyhteensä. Ps. 126: 5 — 6. Nämä psalmin jakeet kertovat meille kylväjästä. Tässä ei ole kysymys luonnollisesta kylväjästä. Nämä kyynelin kylväjät ovat Jumalan sanan siemenen kylväjiä. Me tunnemme tämänkin Jumalan sanan kohdalla suurta heikkoutta, puuttuvaisuutta ja vähävoimaisuutta, mutta Kristuksen rakkaus vaatii meitä siihen. Meistä kyllä tuntuu siltä, että on hidas puhe ja kankea kieli, mutta saarnan ei tarvitse aina olla pitkä eikä monisanainen.


Jumalan lapsi saarnaa jo olemuksellaan ja käytöksellään uskottomien keskuudessa. Jos me sisällä tai ulkona vaellamme, niin me tahdomme puhtaudessa vaeltaa niin, että me Jumalalle kelpaamme. Ahkeroikaamme heittää Jumalan sanan siementä synnissä mätänevään maailmaan. Pian tulee yö, jolloin ei voi kukaan tehdä työtä. Ovet katua vastaan suljetaan. Myllyn ääni lakkaa ja vaikenee. Tämän maailman aika rientää loppuaan kohti nopeasti. Kaikki merkit osoittavat sen. Muista sinä huonotuntoinen kylväjä, että sinä kerran saat ilolla niittää. Silloin meidän suumme naurulla täytetään, eikä silloin enää muisteta, että on oltu sodassa.

YLLÄ olevassa jakeessa sanotaan, että he menevät matkaan, ja itkevät ja vievät ulos kalliin siemenen. Me kaidan tien kulkijat joudumme usein menemään itkun laakson läpi. "Ken käyvänsä luulevi taivaahaseen, kuin mäkeä myötäistä vain huvikseen. Se pettyy ja paulahan muitakin vie. Vaan tuskainen työläs on elämän tie." Vaikka meidän vaelluksemme täällä pahan maailman keskellä on usein vaikeata ja tuskien täyttämää. Meillä on vahva lupaus siitä, että toivo ei anna häpeään tulla. Me olemme armahdettuja syntisiä. Meillä on se ihana armoetu, että me saamme käydä verisen armoalttarin ääreen, tunnustaa vikamme ja virheemme ja panna pois synti ja kuorma, joka meihin aina tarttuu ja matkan hitaaksi tekee.

Tälläkin armon siunatulla hetkellä on lupa uskoa kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Älä katsele omaa mustuuttasi, sinä arkamielinen, joka tunnet huonosti onnistuneesi, vaan kohota katseesi kohti kotirantaa. "Hän tulee kohta, Jeesus, Kuningas korkea. Luo silmäs korkeuteen, Jeesuksen morsian! Ah, iloitse, ett' päivä on sulle koittava, Kun veriylkää vastaan Saat pilviin kohota."

H. Pitkänen
Päivämies 20.1.1971

Jumalan auttava käsi

Keskiviikkona tammikuun 20 päivänä 1971

3. loppiaisen jälkeinen sunnuntai

Jumalan auttava käsi

Matt. 8: 14 - 17

"Ja kuin Jeesus tuli Pietarin huoneeseen, näki hän hänen anoppinsa makaavan ja sairastavan vilutautia. Niin hän tarttui hänen käteensä, ja vilutauti luopui hänestä. Ja hän nousi ja palveli heitä."

Pyhään Raamattuun on kirjoitettu aikojen alusta asti tapahtumia ihmisten elämästä, tämäkin yksinkertainen tapahtuma Jeesuksen ajalta Pietarin anopin vilutaudista. Jos olisi ollut kysymys vain flunssasta, tuskinpa Matteus olisi sitä muistiin kirjoittanut. Jumalan armolapset täällä synnin ja viettelysten maailmassa ovat ristinkantajia. Joka päivä on otettava oma risti. Risti saattaa olla joskus raskas kantaa. On ajallisia vastoinkäymisiä. Syntikin on saattanut tarttua matkamieheen. Puhaltaa kylmä tuuli. Mieli on painunut maahan. Ystävätkin, nuo rakkaat sisaret ja veljet, tuntuvat olevan niin etäisiä. Jospa uskoni onkin ollut vain luulottelua, niin huonosti se on onnistunutkin. Siinä ei ole ollut kuin puutteita. Turhaa on enää jatkaa. Parasta lienee hiljaisuudessa jäädä pyhien joukosta. On niin kylmäkin ja väsyttää.

Silloin tulee likelle hellä, rakas käsi, joka tarttuu makaavan käteen. Taivaassa valvotaan ristinkantajien taivalta. Tämän sai kokea Pietarin anoppikin. Jos ei näin taivaallinen rakastaja huolehtisi karitsoistaan, olisimme monet jo aikaa sitten väsyneet ja uupuneet. "Ja hän nousi ja palveli heitä."

Sinä uupunut ja kiusausten ja murheitten alla väsynyt ristinkantaja, sinunkin käteesi tahtoo tarttua sama lämmin, rakastava, hellä ja armahtava käsi. Ei ole Herran Jeesuksen käsi kylmennyt, matkamiehen on vieläkin lupa ylentää sydämensä uskomaan synninviat anteeksi Herran Jeesuksen pyhässä nimessä ja lämpimässä sydänveressä. Tämän ovat saaneet, ja saavat kokea väin armahdetut syntiset Jumalan lapset.

"Mutta kuin ehtoo tuli, niin he toivat hänen tykönsä monta pirulta riivattua, ja hän ajoi ulos sanalla henget, ja teki kaikkinaisia sairaita terveeksi." Voiko enää nykyisenä aikana olla pirulta riivatuita. Jumalan sana osoittaa, että joka syntiä rakastaa ja tekee, se palvelee sielunvihollista. Synti on myös nimetty Raamatussa niin kuin huoruus, sekä hengellinen että lihallinen, niin myös saastaisuus ja ahneus, joka on epäjumalan palvelusta ym. Synnin isä on perkele, joka on väkevä pimeyden valta. Ulkona Jumalan armosta on ihminen tämän henkivallan alla.

Sinunkin käteesi, sinä epäuskon lapsi, ken lienetkin, tahtoisi tarttua se sama rakas käsi, joka on sinunkin syntiesi tähden lyöty rautanaulalla ristinpuuhun. Hän tahtoisi taluttaa sinut, niin kuin ristinryövärin, kunnian paratiisiin. Tämä on mahdollista, kun nöyrtyy parannukseen ja uskoo Herran Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä omat syntinsä anteeksi. Vielä on kaikki työmuoto muuttamattomana, mitä Herra Jeesus teki. Sitä hänen omansa tänä päivänä tekevät maailman loppuun asti Jumalan valtakunnassa. Maailman alusta asti ovat, näin pelastetut ja autetut sielut, nähneet sielunsa silmillä Herrassa Jeesuksessa sen, mitä sanottu on Jesajan kautta: Hän on ottanut meidän heikkoutemme, ja hän kantoi meidän tautimme. Siksi iloitkaa kaikki Jumalan armolapset, suuri on pyhien vanhurskaus ja auttaja.

Kaarlo Aho
Päivämies 20.1.1971

Eino Rimpiläinen:

Kristuksen lunastuksen kalleudesta


Vaan sinä sait minun työtä tekemään sinun synneissäsi, ja olet tehnyt
minulle vaivaa sinun pahoissa teoissasi." Jes. 43: 24

Näin valittaa Kristuksen henki jo vuosisatoja ennen Hänen lihaan tulemistaan. Ihmisen tosin oli Jumala alun pitäen onnelliseen ja viattomaan tilaan tehnyt, mutta kuitenkin hän kuunteli käärmeen houkutusta, söi kielletyn puun hedelmästä, lankesi syntiin, kadotti sielunsa rauhan ja taivaan, tuon iankaikkisesti parhaimman aarteen. Hän tuli tämän tähden kokonaan voimattomaksi ja kyvyttömäksi kaikkeen hyvään, niin kuin Raamattu sanoo: "Kaikki ovat poikenneet pois ja kelvottomaksi tulleet, ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei ainoaakaan." (Room. 3:12). Siis ansionsa perustuksella ihminen on helvetin oma.

Mutta Jumala ei lastansa jättänyt tällaiseen tilaan. Hän rakasti langennutta lastaan, ja niin Hän "rakkaudesta" lupasi hänelle Lunastajan helvetin kadotuksesta ja perkeleen vallasta. Ei kultaa eikä hopeaa, eikä mitään maan tavaraa Hän ihmisen lunastukseksi antanut, vaan rakkaan poikansa Jeesuksen Kristuksen.

Tämä lunastustyö ei tapahtunut vaivatta, niin kuin hän profeetan kautta sanookin: "Sinä, sinä sait minut työtä tekemään sinun synneissäsi, ja saatit minulle paljon vaivaa pahoilla teoillasi." Sinä ja minä, me ihmislapset, me saatamme Hänelle paljon vaivaa ja työtä. Me olimme niitä, joita Hänen täytyi maksaa, vaikka ei hän ryövännyt ollut. Meidän tähtemme Hän vajosi syviin vesiin, joissa ei pohjaa ollut. Meidän tähtemme Hän väsyi paljosta itkusta ja huutamisesta. Meidän tähtemme Hänen kurkkunsa kuivettui ja näkönsä vaipui, toivoessa Jumalan päälle. (Ps. 63). Meidän tähtemme Hän yrttitarhan maalla valitti: "Virta upottaa minun!" Meidän tähtemme Hän rukoilee taivaallista, rakasta Isäänsä, ettei vuo Häntä upottaisi, eikä syvyys Häntä lainaisi, eikä kaivon suu suljettaisi Hänen päällensä.

Siis syvässä oli ihmislapsi, kovin syvään oli synti hänet painanut! Ei ollut ainoatakaan pelastuksen mahdollisuutta ilman Jeesusta. Oi, kuinka suuri rakkaus oli, että Hän viattomana kärsi viallisen edestä niin suuren vaivan! Täytyy sanoa, että todella suuri rakkaus oli Jeesuksella langenneeseen lapseen, kun Häntä ei pidättänyt taivaan kunnia eikä enkelein seura, vaan alentui kirotun maan päälle kirouksen alle joutuneen ihmislapsen edestä kirouksen alle tulemaan. Senpä tähden sanookin Johannes: "Katsokaa, minkä kaltaisen rakkauden on Isä meille osoittanut!" (1. Joh. 3:1)

Mutta ei moni välitä tästä rakkaudesta, jonka rakkauden ja armon kautta ihmislapsi autuaaksi tulisi. Voi, kuinka vähän on niitä, jotka uskovat Jeesuksen päälle Raamattujen mukaan. Paljon on suukristityitä, paljon on "Herra, Herra" huutajia, mutta vähän Jumalan tahdon tekijöitä. Ei Herran Jeesuksen viaton kärsiminen ja sanomaton vaiva ole saanut särkeä ja ympärileikata ihmisten kivikovaa sydäntä. Kovempi saattaa kuolevaisen ihmisen sydän olla, kuin kova Golgatan kallio, Joka vapisi ja halkeili, kun Herrain Herra ja Kuningasten Kuningas antoi henkensä, ja vuodatti verensä langenneitten Aadamin lasten ja koreitten Eevan tyttärien edestä, että langennut, ylpeä ja kova ihmislapsi lunastettaisiin taivaaseen, jos häntä sinne päästä haluttaisi. Älkää enää, kalliit sielut, ristiinnaulitko synneillänne Jeesusta. Se tuntuu Hänestä liian kipeältä, kun saa nähdä lunastetut lapsensa murhaajien leirissä.

Älkää enää kantako tämän maailman muotivaatteita päällänne, sillä Jeesuksen piti kantaa purppuraista kaapua ja orjantappuraista kruunua tähtemme. Älä juokse kevein askelin ilosta iloon synnin tiellä, sillä kovin raskaat olivat Jeesuksen askeleet tämän maan päällä. Sanon, kovin raskaat. Voi, langennut lapsi: Millä tunnolla sinä astunet kerran Hänen eteensä tilinteolle töistäsi, kun Tuomarin silmät ovat niin kuin tulen liekki ja äänikin kuin paljon veden kuohina, jonka kasvojen edessä maa ja taivaskin pakenee. Voi, voi, silloin tulee sinulle huuto vuorille ja kukkuloille: "Langetkaa meidän päällemme, ja peittäkää meitä sen kasvojen edestä, joka istuimella istuu. Ja Karitsan vihan edestä, sillä Hänen suuri ja hirmuinen päivänsä on tullut, ja kuka vai pysyä." Sen tähden, tee parannus, kallis sielu.

Vielä on anteeksi antamus sinulle Jeesuksen veressä. Vielä kuulutetaan kaikille katuvaisille ja vaivatuille: "Poikani ja tyttäreni, ole hyvässä turvassa, sinun syntisi annetaan anteeksi sinulle." Ota se vastaan, ja usko, niin tulet autuaaksi. Eikö olisi kallista tehdä matkaa täällä vieraalla maalla taivasta kohti? Ja silmänsä viimeisen kerran kiinni painaa siinä tietoisuudessa, että taivaan juhlavaunut tulevat taivaallisen saattoväen kanssa noutamaan monesti suuren murheen ja kiusausten alla kulkevan sieluraukan, tuon Karitsan emännän, ja pääsisit Rakastajaasi Jeesusta kasvoista kasvoihin katselemaan iankaikkisesti. Amen.

Eino Rimpiläinen
Siionin Lähetyslehti n:o 4 huhtikuulta 1922
Päivämies 20.1.1971

Kertomus elävän kristillisyyden vaiheista Vaasan seudulla

Vääpeli Matti Kuula:

Kertomus elävän kristillisyyden
vaiheista Vaasan seudulla

Vuonna 1872 tuli Mustasaaren pitäjään Jacob Berts vaimonsa Fredrikan kanssa, jotka Oulussa olivat kristityiksi tulleet. Ne vaikuttivat syntymäseudullaan jonkun vuoden, että useat ruotsinkielisistä olivat Kristuksen oppia vastaanottaneet, ja niin löysivät Jumalan valtakunnan maan päällä, josta eivät vainoin eikä vastoinkäymisten tähden luopuneet. (5 heistä oli uskomassa v. 1881). Kaksi kertaa särettiin akkunatkin heidän asunnostansa ja esivallan miehet pitivät silmällä tuota pientä majaa, jossa löytyi taivaan valtakunnan avaimet.

Vuonna 1881 asevelvollisuuden alkaessa tuli Helsingistä Vaasaan vääpeli Matti Kuula ja v. 1882 Pietarisia suutari A. Andersson. Nämä alkoivat kaupungissa ja ympäristöllä vainoja ja vastuksia pelkäämättä saarnaamaan evankeliumia taivaan valtakunnasta. Maa oli aluksi kovaa, mutta Jumalan sanan terävät nuolet sen pehmittivät ja elävä saarna parannuksesta ja syntien anteeksi saamisesta Jeesuksen nimeen alkoi hedelmää kantamaan. Vainot kohtasivat erittäinkin Kuulaa päällystönsä puolelta, mutta se Korkein, joka oli hänet asiallensa lähettänyt, vahvisti häntä pelkäämättömäksi Jeesuksen sotamieheksi, että uhkaukset ja rangaistukset vain virkistivät alkavaa kristillisyyttä. Palmupuu kasvoi painon alla, että noin 10 vuoden kuluttua oli toista kymmentä alipäällikköä ja sotilasta, ja liki 200 sielua pimeydestä valkeuteen kääntynyt. Neljä kertaa täytyi sillä ajalla vuokrata isomman huoneen seurain pitoa varten, jolla ajalla veljet Niilo Rapp, Henrik Kaivola, Juuso Runtti, A, Isotalo, G. A. Sundström, Karl Karllund, A. Koks, J. Punsar, P. Holmlund, 0. Puljula, J. Kieksi ja Kalle Heliste sekä monet muut kävivät meitä Jumalan sanalla ohjaamassa, neuvomassa ja vahvistamassa.

Eipä saanut tämä ihana ja kallis lauma sen suuremmaksi kasvaa, kun alkoi eriseuran mato kalvamaan seurakunnnan sydänjuuria, joten monet lehdet kellastuivat, kuivivat ja varisivat pois. Kristillisyys tuli siksi kun apostoli sanoo: Teidän seassanne pitää eriseurat oleman, että ne valitut koeteltaisiin. Tämän olemme surulla koetelleet, jopa niin, ettei ole tuskin sataakaan elämässä elämänpuun oksilla voitosta laulamassa. Kiitos kuitenkin Herralle, että Hän on meille siemenen jättänyt, muuten olisimme niin kuin Sodoma ja niin kuin Gomorra. Me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, jossa täydellisyys asuu aina ja iankaikkisesti.

Muisteli "velj. Matti Kuula
Veli Oskari (O. H. Jussilan kokoelma OMA). Olen tässä pyynnöstäsi vähän
muistellut Vaasan kristillisyyden riennoista ja pyydän samalla sanoa lämpimät terveiset sinulle ja koko isäsi huoneelle. Veljesi Matti.
Jos yllä oleva kirjoitukseni tulee yleiseen historiaan, niin silloinhan sopii jättää allekirjoittajan nimi pois, jos tahtoo, (Kirjoituksessa ei ole päiväystä).
Jäljennöksen teki
U. Kallunki

Päivämies syyskuun 11.päivä 1968

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Vaasasta Kuusamoon

Vaasa 7.9.1911

Rakkaalle veljelle Herrassa. Adolf K. Suoraniemelle perheenne ja ympärillä olevan Herran lauman kanssa, toivotan Jumalan rauhaa ja terveyttä!

Sain kalliin ja lohduttavaisen kirjeen veljeltä, josta kiitän: siitä myöskin näin, että veli muistaa minuakin elämäntien matkamiehenä. Se tahdon ollakin, vaikka tosin virren tekijän kanssa saan valittaa: "ah, ei minusta mitään hyvää löydy, sitä valitan" jne. Mutta kun myöskin virren tekijän kanssa katselen lunastustani: "Koska viimein kasvosi näen taivaan kuorissa kauniissa, soivan pitää harpun äänen Sinun pyhäisi parissa", niin löydän lohdutuksen matkan vaivoissa. Tämän maan matka ei ole minullekaan hupaisaa; sen tähden on usein kanteleeni ripustettu pajuihin, nähdessäni ja tuntiessani synnin voimaa ja sotiessani kolmea väkevää vihollista vastaan.
Olen vanha sotilas, koeteltu luonnollisessakin sodassa, mutta sen täytyy tunnustaa, ettei luonnollinen sota, eikä sen tuliset nuolet ole mitään tämän hengellisen sodan suhteen, kun vihollinen on aina vastassa, yöllä niin kuin päivälläkin. Luonnollisesta sodasta oppii piankin vihollisen juonet, ja myöskin kaikki ne seikat, kuinka vihollisia vastustetaan, väijytään ja vihdoin voitetaan. Mutta tästä hengellisestä sodasta näkyy ja tuntuu alati oma heikkous ja oppimattomuus, pienimmästäkin syystä ja synnistä käy vihollinen hengen päälle, ottaen minun vangiksi synnin laissa, joka jäsenissä on. Ei lupaa kertaakaan vapautta uskomiseen. Tämä on sotaa, jota kestää loppuun asti. Mutta sen kuitenkin voin sanoa, että tässäkin harjaantuu, jos ei muuhun niin hyvää ja pahaa erottamaan, sekä sen tuntemaan ja uskomaan, että minun täytyy joka hetki pysyä sen suuren Sotasankarin suojassa, joka on sotinut ja voiton voittanut ja minunkin väkevältä ryöstänyt, majaansa, korjannut, kaikki syntihaavani pessyt omalla pyhällä verellänsä, vieläpä käskenyt korjata kahden kalliin penningin varoilla. Onpa vielä palatessaan luvannut hyvän maksonkin. Ja, kyllä se tosi on, veljeni rakas, että tämän sodan loputtua, kun matkan vaivat päättyvät, matkamies
kruunataan, ja tämä rukoilija, joka rukoilee vielä hedelmää kantamattomankin viikunapuun edessä, että peltomies kaivaisi sen ympäriinsä ja maan sonnittaisi (voimistuttaisi), on näkevä, että Hän on suuren lauman maasta verellänsä ostanut Isänsä, itsensä, koko taivaan sotajoukon ja meidän syntisten iki-iloksi. Näitä muistellessa haihtuu surut ja monet murheet, ja sydän alkaa Daavidin kanssa sanoa: Kiitä Herraa minun sieluni ja älä unohda, mitä hyvää Hän minulle tehnyt on, joka sinun syntisi anteeksi antanut on, ja kaikki sinun vikasi pyyhkinyt pois! Kiitä sieluni Herraa!

Ah, rakas veljeni! Lohduttakaamme täällä vieraan maan päällä toisiamme, että` kaikki – jaa kaikki – synnit ovat anteeksi annetut, ja siirretyt kauemmaksi kuin itä on lännestä. Niin kuin Isä armahtaa poikaansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä. Pyydän muistamaan minuakin rukouksissanne! Jääkää taas Jumalan rauhaan!

Muisteli heikko veljesi Matti Kuula
Siionin Lähetyslehti 1912
Päivämies 18.11.1964

''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Meidän uskomme voitto


Rakkaat veljeni ja sisareni Jeesuksen uskossa. Toivotan teille loppuun asti armoa ja rauhaa Jumalalta, valkeuden Isältä, jota itsekin olen nauttimassa suuresta armosta. Tuntemisen jälkeen köyhä, mutta uskossa rikas on Jeesuksen morsian tässä elämässä, sillä elävällä uskolla on suuri voima ja voitto, josta Hebr. epistolan 11 ja koko pyhässä Raamatussa puhutaan. Erityisesti tahdon tässä esittää Johanneksen sanoja 1. Joh. 5: 1. Jokainen kuin uskoo, että Jeesus on Kristus, hän on Jumalasta syntynyt, ja jokainen kuin rakastaa sitä, joka synnytti, hän rakastaa myös sitä, joka Hänestä syntynyt on.

Herran apostoli Johannes uuden liiton alusta, tuo esille aikanansa, elävän uskon tuntomerkkiä, mistä väärät henget tuntea taidetaan. Silloin on jo ollut Herra, Herra huutaja, niin kuin niitä aina on, mutta eivät kuitenkaan kuule, eivätkä usko meitä Jumalasta syntyneiksi. Eivät usko Jeesusta meistä niin lähelle, että Hän on syntymisessä tullut lihaamme, eivät usko Herran omia sanoja: "Me tulemme hänen tykönsä ja asumme hänen tykönänsä.” Eikä Johanneksen sanoja: ”Jumala on rakkaus, ja joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala hänessä." Jeesus Kristus on heillä ainoastaan kuulona ja luulona ihmisessä, vaan ei elävänä totuutena.

Tämä tulee pian ja selkeästi näkösälle, kun alamme heitä puhutella omantunnon äänellä. Silloin löydämme heistä vastustajan eli antikristuksen hengen. Mutta Jumalan lapsi uskoo, että Jeesus Kristus on minun Herrani, joka minun kadotetun ja tuomitun ihmisen lunasti ja vapahti, ja päästi synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, että minä Hänen omansa olisin iankaikkisesti, ja että Hän nousi kuolleista, perusti maan päälle valtakuntansa, jossa alati omainsa keskellä elää, asuu ja vaikuttaa.

Tämä uskominen vaikuttaa hedelmänä rakkauden Jumalaan, joka synnytti, ja myöskin rakkauden sitä kohtaan, joka on syntynyt Jumalasta. Hänellä on se tunto, että koska Jumala niin suuresti rakasti häntä itseään, että tempasi syliinsä, armohelmaansa, eli seurakuntaansa, keskeltä helvettiä, niin kuin palavan kekäleen, sammutti helvetin tulen tunnolta, pesi, puhdisti ja vaatetti puhtaalla armovaatteilla ja antoi synnit anteeksi Poikansa Jeesuksen veressä jne. Niin hänkin nyt tekee samoin. Hän ottaa aina vaaria omantuntonsa äänestä, joka on Jumalan ääni puhtaassa sydämessä. Mitä Jumala teki minulle, sen teen myös tuolle rakkaalle veljelleni ja sisarelleni, joka Jumalasta syntynyt on. Sillä rakkaus ei suo eikä tee lähimmäiselle mitään pahaa. Jumala on rakkaus. Ja koska me rakkaudessa pysymme Jumalasta syntyneitten kanssa, niin voitamme maailman. Ja silloin on meidän uskomme se voitto, joka maailman voitti.

Tiedämme sen, että koko maailma ilman Jumalaa, elää hengellisessä pimeydessä, joka on väkevä meitäkin eksyttämään. Ja jos ei meillä olisi Jumalan sota-aseita, joista Paavali sanoo Efes. 6:sta, niin emme voisi pahana päivänä seisoa maailmaa vastaan, ja kaikissa asioissa pysyväisiä olla. Mutta kun ahkeroimme sitä vastaan seisoa totuudella, ja vanhurskauden rintaraudalla puettuna, uskon kilvellä ja
autuuden rautalakilla sekä Hengen miekalla varustettuna, joka on Jumalan sana. Silloin vasta voimme sammuttaa kaikki ruman tuliset nuolet, ja niin ovat jalat valmiiksi kengitettynä saarnaamaan rauhan evankeliumia. Kiitos Jumalan, että Hän on meille, veljet ja sisaret mielen ja ymmärryksen, sekä Jumalan sota-aseet antanut, ja että me sen Totisen tunnemme ja siinä pysyä tahdomme, Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Pyydän muistamaan minuakin aina rukouksissanne, että siinä Totisessa pysyisin loppuun asti.

Muistelee heikko veljenne, Matti Kuula
Siionin Lähetyslehti
Päivämies 4.1.1967

Jumalan hyvyys vetää parannukseen

Jumalan hyvyys vetää parannukseen
Kopioitu Lasten Siionin Joulu – lehdestä vuodelta 1953


Lainaamme tähän ”Kristillisestä Kuukausilehdestä” vuodelta 1883 rakkaan ja kalliin veljen Matti Kuulan kertomuksen siitä, miten Jumala on vetänyt häntä parannukseen. Kertomus on kirjoitettu ehkä pari tai kolme vuotta jälkeen hänen parannuksensa. Myöhemmin häntä Jumala kutsui valtakuntansa työhön evankeliumin saarnaajana. Paljon elää vielä (1953) kristityitä, jotka ovat saaneet iloita siitä evankeliumista, jota ”Kuula-Matti” on elämänsä viimeisinä, jopa useampina vuosikymmeninä saarnannut. Laulujakin on hän tehnyt. Sittemmin on hän jo saanut mennä uskollisen palvelijan osaan taivaaseen. Matti Kuula on säveltäjä Toivo Kuulan isä.
______________________________________

Lapsuus ja nuoruus

Jo varhain lapsuudessa noin viiden vuoden iässä, opin tuntemaan Jumalata, jolloin luin jo kirjaa hyvin sisältä. Usein lukissani sanoin: ”Voi, niin kovia ja häijyjä ihmisiä, jotka niin piinasivat Jeesusta, kun Hän kaikille niin paljon hyvää teki.” Mutta en silloin vielä tiennyt sitä, että Hänen piti juoda se kalkki, jossa koko maailman ja minunkin syntini olivat.
Minä olin kovin ilkeänkurinen äidilleni. Äiti oli hellä vaimo, mutta kuitenkin hän kuritti minua, ensin nuhteella, sitten vitsalla. Tästä en totellut, vaan puuduin, sillä en tiennyt, että lasten tulee olla vanhemmillensa kuuliaiset ja alamaiset.
Silloin alkoi minua Jumalan laki jo peljättää. Usein maatessa ja unissa se minua ahdisti monenmoisilla hirmuisuuksilla. Väliin kauhealla ja peljättävällä maailman lopulla, väliin hirmuisilla eläimillä ja vuorten päälle vyörymisillä jne., jotka nyt usein muistuttavat minua siitä, mihin joutuisin, jos kuolisin. Omatunto vaivasi: helvettiin. Silloin taas päätin, että sinne en mene, ennen olen kuuliainen äidille.
Kun olin 12-vuotias, kuoli ainoa veljeni, joka oli minulle sisaria rakkaampi. Sairastaessaan hän pyysi minua veisaamaan, mitä tein mielelläni. Juuri viime hetkelläkin hän sanoi: ”Matti, veisaa!” Minä aloin veisata: ”Sun haltuus rakas Isäni.” Kun olin sen virren veisannut loppuun, niin hän muutti kotiin. Minä jäin itkemään ja sanoin: ”Minäkin tahdon mennä taivaaseen.” Kuitenkin se halu vähitellen katosi.
Rippikoulua alkaessani olin taas hyvin kivettynyt. Sitten kävin rippikoulun kivettyneellä sydämellä. Se oli vain kuin pääsy ihmisten joukkoon ja rohkeampaan saatanan palvelukseen saamatta mitään muuta tuntoa asian kalleudesta. Mutta tultuani kotiin, saatuani ensi kerran syödä ja juoda kalliin Herran Jeesuksen ruumiin ja veren, oli sittenkin jäänyt tunnolleni raskas ja painava kuorma niistä kalliista sanoista, joita minunkin tunnolleni siinä tilaisuudessa laskettiin. Erittäin seuraavasta rukouksesta: ”…oikein uudistaisivat sen liiton, jonka he kasteessa tehneet ovat – ja niin he vapaalla aikomisella ylitse käydä, mitä he synnin päästössä Sinun pyhäin kasvois edessä luvanneet ovat.” Näitä tutkiessani pehmeni kivinen sydämeni. Sain ensi kerran nähdä sen pahan elämäni, jota olin siihen asti elänyt. Tästä seurasi polttava omantunnon tuska, katumus ja virtaavat kyynelet koko sunnuntain ehtoopuolen, saamatta rauhaa ja lohdutusta. Kunnian perkele ei antanut siitä kuitenkaan kenellekään puhua, vaan olin yksinäisyydessä, johon viimein nukuin. Aamulla herätessäni olin iloinen, että sain kivettyneen sydämeni rauhallisemmaksi, minkä kaiken luulin riittävän parantamaan elämäni. Mutta eipä käynytkään niin. Ei ollut voimaa luuloissani.

Sitten alkoi kaikkinainen rohkea synnin teko. Kuljin eksyksissä pimeyden poluilla, eikä ollut kummakaan, sillä niillä paikkakunnilla ei tiedetty valkeudesta, ei niin mitään. Seurakunnan papit olivat juomareita ja ilkeän voiton pyytäjiä, ”kalasseeraajia” ja kiukkuisia, joista ei pienintäkään valkeutta lähtenyt. Äitini, samoin kuin kumminikin oli körttilöinen. Muutoin hän kyllä minua rakasti, mutta taivaaseen hän ei tietä osoittanut, johon minulle usein halutti. Minä kun en koskaan nähnyt totuutta maailmassa, niin en myös koskaan totuutta seurannut. Äitini neuvot ja kyyneleet minua herättivät helvettiä pelkäämään.


Sotaväessä

Näin kuluivat sitten lapsuudestani 19 vuotta, jolloin kävin palvelemaan keisaria ja isänmaata Suomen kaartinpataljoonaan Helsinkiin. Siellä oli niin raaka ja jumalaton elämä, että voi kauhistus. Kun minä siellä ajattelin kodin hiljaista ja rauhallista elämää ja katselin kolmannesta kerroksesta alas kadulle, niin perkele käski heittäytyä alas. Mutta silloin tuli taas mieleeni kauhea iankaikkisesti vaivattujen elämä helvetissä. Tästä sain kovan helvetin pelon, ja kiitin Jumalaa, kun Hän vielä minut varjeli iankaikkisesta tulesta ja rukoilin, että Hän edelleenkin varjelisi. Haluni oli aina päästä taivaaseen pyhien yhteyteen.

Turkin sota

Niin tuli vuosi 1877, jolloin keisari Aleksanteri II alkoi miekalla vapauttaa sorretuita Turkin kynsistä, jolle matkalle hän itsensä valmisti valitsemalla ensin 40 rotevaa ja sotaan taidollista miestä varjelusmiehikseen, johon joukkoon minäkin lähdin vapaaehtoisesti 19 p. toukokuuta samana vuonna. Tätä matkaa en ikinä voi unohtaa suurten ja raskasten vaivain ja kuumuuden tähden. Mutta silloin oli omatuntoni niin nukuksissa ja sydämeni niin kivettynyt, ettei yhtään, ei yhtään ainoata muistutusta tullut mieleenikään siitä, kuinka kävisi, jos tällä matkalla tapettaisiin tai muuten kuolisin. Sitten vasta, kun oli jo 4 p. syyskuuta, ja meille annettiin tieto, että henkivartijat huomenna tappeluun. – Silloin tuli kiire ja hätä minullekin. Minä aloin rukoilla, niin kuin taisin, erittäin näillä sanoilla ja juhlallisilla lupauksilla: ”Kaikkivaltias Jumala taivaassa ja maan päällä! Sinä joka olet minutkin luonut ja tähän toimeen asettanut. Sinä olet jo luomispäivänä sen tiennyt, pitääkö minun tähän kaukaiseen maan poveen haudatuksi tuleman. Vaan tapahtukoon kaikki Sinun tahtosi! Kuitenkin rukoilen minä Sinua rakkaan poikasi Jeesuksen Kristuksen kautta, että minut päästäisit täältä vielä terveenä rakkaalle kotimaalleni, kertomaan mitä kaikkea minä nähnyt olen. Tapahtukoon kuitenkin Sinun tahtosi! Ja jos sinä minut vielä päästät täältä terveenä, niin en koskaan minä lakkaa Sinua kiittämästä, vaan julistan, että se oli suuri armo Jumalalta jne.” Vaan eipä niin käynytkään, sillä se oli lupaus omasta voimasta ilman Jumalaa ja Jumalan apua.
Kohta seuraavana, eli viidentenä päivänä jouduinkin tappeluun Lovasin kaupungin edustalla Bulgariassa. Kyllä siellä oli surkeutta. Näin miten toinen toisensa perästä haavoittui ja kaatui, jäivät kipuansa valittamaan. Turkkilaiset lennättivät lakkaamatta luotejansa, niin että ilma korvissa suhisi. Nyt tuli minun vuoroni. Noin neljä tuntia oltuani luotisateessa ja laskeuduttuani maahan pitkälleni jonkin suojan tai mättään varjoon, tuli turkkilainen luoti oikean jalkani pohkeeseen. Minä jäin siihen olemaan hiljaa, melkein hengittämättä koetellen jalkaani, tunteakseni, olivatko luut eheät. Kun en tuntenut erinomaista, niin lähdin konttaamaan ja hakemaan parempaa suojaa, jossa sitten jalkani sidottiin. Minut lähetettiin Venäjälle parantumaan.

Nyt oli minun toimeni tehty, sotani sodittu. Mutta enpä muistanutkaan kitittä Jumalaa, niin kuin olin luvannut. Kun hätä oli mennyt ohitse, niin kiitoskin unohtui. Näin lyhyet ovat hädän ja järjen lupaukset.

Toipilaana

Kun paranin terveeksi ja sain palata takaisin Helsinkiin, niin aloin taas surkeitten syntikumppanien kanssa onnetonta elämää, erittäinkin juoppoudessa, josta kaikki muutkin riettaudet lähtevät. Mutta tästä riettaasta elämästä ja siitä sotamatkalla tehdystä lupauksesta ei ollut tuntoni rauhassa. Omatunto soimasi aina, näinkö sinä nyt kiität Jumalaa, joka sinut kuolemasta pelasti. Tämä tunto pakotti minut enemmän ajattelemaan tilaani. Mutta kuitenkin se katumuksen murhe oli pieni. Nyt kun minä olin oikein syvälle syntiin ja riettauteen joutunut ´ja hengessäni kaduin ja paheksuin pahaa elämääni ja olisin suonut paremmin eläväni, niin näytti Jumala pyhän lakinsa kautta pahan elämäni seuraavalla tavalla:

Ollessani huoneessa, kasarmissa, yksinäisyydessäni istuen sänkyni päällä, huoneen ovelta päin aloin nähdä kuin harmaat kivivuoret, jotka hiljaksensa vyöryivät minun päälleni. Minulle tuli kova hätä ja kauhistus. Jumalan pyhä laki pauhasi raskaana omallatunnollani, eikä ollut turvaa muuhun kuin rukoukseen Jumalan tykö. Minä panin kädet ristiin, aloin rukoilla, vaan en voinutkaan sitä tehdä, sillä vuoret ahdistivat, niin etten voinut itseäni liikuttaakaan. Kuuma hiki juoksi ruumiistani virtana ja omassatunnossa oli ääni: ”Ellet tee parannusta pahasta elämästäsi, niin iankaikkisesti hukkaan tulet.” Niin kovin se hirmuinen näky minua ahdisti, että ruumiini osat paikoin mustuivat. Siitä toinnuttuani kiitin Jumalaa niin kuin taisin. Jos minä olisin tiennyt, että Helsingissä on tosi Jumalan lapsia, kristityitä, niin minä olen jälestä päin ajatellut, että suoraan olisin suoraan rientänyt elämän veden lähteelle. Mutta en raukka tiennyt, en ollut kuullutkaan, en totuuden enkä pilkan nimellä. En silloin vielä tiennyt koko maailmasta rauhaa löytyvän. Mutta sittenkin ne viimeiset näyt ja parannuksen lupaukset pysyivät vähän aikaa, juuri helvetin pelon tähden, johon en suinkaan koskaan tahtonut joutua iankaikkisesti saatanan joukon pilkaksi. Koko Helsingissä en enää tohtinut maistaa muikeaa pirun virtsaa. (paloviinaa tai olutta)

Siviiliin

Nyt loppui palvelusaikani ja pääsin lähtemään kotiin 16 p. syyskuuta 1878. Siellä sanoin silloin vanhemmilleni, että olen herännyt. Nämä tästä hyvään toivoon, sillä vanhempani olivat myös jollain tavalla autuuttansa hakemassa. Erittäin äiti lapsina ollessamme totutti minuakin Jumalan sanan rakastamiseen ja uskoon se totuudesta. Mutta pian taas paha puu hedelmänsä näytti. Vanhat kumppanit olivat valmiit vastaan ottamaan ja jokaisella oli ”rakkaudesta” tervetuliaisiksi pirun virtsarakko (viinapullo) mukana. Siitäkös ilo ja kipu, jota kesti aina vuoteen 1880, silloin tulin taas tunnon vaivoihin ja kovempiin, kuin ne olivat koskaan ennen olleetkaan. Silloin minä aioin alkaa todella jumaliseksi, sillä entinen elämä näytti kovin julmalta. Kumppanitkin alkoivat vihata, jopa kerran kurittivatkin. Ei ollut enää iloa maailmassakaan.
Silloin löysin kotipitäjässäni erään hengellisen lahkokunnan, joitten kanssa aloin tehdä seuraa ja kerskata autuudestani, vaikka en olut vielä yhdestäkään synnistä tehnyt parannusta, en tunnustanut enkä saanut niitä anteeksi. Viimein huomasin, ettei tuosta uskonlahkosta ole mihinkään. Ne olivat juomareita ja huoria ja viettelivät minuakin, josta sitten kerran tuli riita minun ja heidän esimiehensä välillä, sillä minä olin vähän lakannut törkeimmistä synneistä. Vaan hän ja muut sanoivat: ”Kuula ei ole vielä käsittänyt, että Kristus on kaikki täyttänyt jne.”
Sitten minä menin kotiseurakuntani Alavuden rovastin luo, jossa juttelin tilani ja olisin tahtonut lohdutusta, vaan ei hänellä sitä ollut.


Takaisin kaartiin

Tuli syksy. Minä lähdin Helsinkiin ja liityin taas Suomen kaartiin. Menin siellä taas pastorin luo juttelemaan tilastani ja pyytämään lohdutusta, mutta ei hänelläkään sitä ollut. Minä huokasin: ”Näinkö minun pitää olla? Ei minusta enää huoli Jumala, ei ihmiset.”
Sitten lähestyi Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhla. Minä lainasin Lutheruksen huonepostillan lukeakseni. Siitä vähitellen sain ymmärrystä ja silmäin voidetta Pyhältä Hengeltä näkemään, kuinka koko maailma on eksyksissä ja vaeltaa pimeyden poluilla.

Oli joulupäivä. Minä näin kaikki turhuudeksi, millä maailma ja minä itsekin olin viettänyt kalliita juhlia. Ajattelin lukiessani postillaa, että voi kumma ja kauhistus, kun ei koko maan päällä eletä vähääkään sen jälkeen, kuin Jumalan sana sanoo. Kyllä totuus on, että minä ja koko maailma on väärällä tiellä. Ja minä aloin tästä puhua kumppaneilleni, että meidän väärä ja kauhea elämämme hukuttaa meidät helvetin syvyyteen. Vaikka nyt oli Vapahtajan syntymäjuhla, niin jokainen varusti vain sitä vastaan ottamaan kauheassa ylellisyydessä, hyvillä ruuilla ja pää täynnä, pöhnässä viinasta ja oluesta. Ei tämä ollut oikein eikä kelvannut Jumalalle, vaan perkeleelle. Se oli totuus.
Mutta nyt tuli saatanan valtakunta loukatuksi. Se syttyi vihaan, eikä voinut hillitä itseänsä. Viimein sanoi minulle yksi kumppaneistani suoraan osoitteen: ”Mene Konstantinin kadulle N:o 6, siellä on niin hulluja kuin sinäkin.” No, mitäs muuta, minä en siitä väliä pitänyt, jos hulluksi sanottiin, kun tiesin totuuden. Painoin postillan kiinni ja lähdin niin kuin oudolta voimalta vedettynä, käymään ja katsomaan, mitä siellä oli. Osasin sinne hyvin, ja saavuin perille, niin siellä olivat kristityt koolla seuroissa. Saarna oli juuri kerinnyt loppua, mutta kanssapuheita pidettiin. Seisahdettuani oven luo tuli yksi tyttö, Magdaleena Loukeain, luokseni ja kysyi minulta:
”No, tämä sotilas, joka näin maalliselta keisarilta on kunnioitettu, ettekö te tahtoisi myös olla Jeesuksen sotamies?”
Minä epäröimättä vastasin siihen, että tahtoisin olla, mutta en taida. Ja juuri sitä varten olen tännekin tullut. Samalla tuli luokseni mies, Sundström, jonka puheesta en mitään ymmärtänyt. (Tarkoittaneeko kirjoittaja, että hänelle olivat elävän kristillisyyden, evankeliumin totuudet niin outoja, ettei hän niistä mitään ymmärtänyt, kuten on mahdollista, vai puhuiko Sundström mahdollisesti ruotsin kielellä, jota Kuula ehkä ei ymmärtänyt) Se vain minua ilahdutti, että kaikki olivat niin rakkaita, suloisia ja voimallisia puheissaan. Ja sen minä huomasin, että sanat tulivat puhtaasta sydämestä, ja ajattelin itsekseni, että näitä minä alan seurata, jos ne elävät siten, kuin ovat vakaat sanoissaan. Meninkin jo samana iltana kristityn aliupseerin, Nylundin luo iltaa viettämään, johon veljet olivat minua neuvoneet. Hän ei turhissa aikaa kuluttanutkaan, vaan etsi sieluni parasta. Rakastuin häneen sydämestäni.

Parannus

Kävin kolme, neljä kertaa kuulemassa sanaa samassa huoneessa ja näin, kuinka muut olivat iloisia ja riemussa kiittivät Jeesusta. joka heidät oli verellään lunastanut. Mutta minä tulin aina murheellisemmaksi. Taas joku kerran kysyi minulta, miksi en minäkin iloinnut. En tiennyt sitä hänelle selittää.
”Ettekö ole kuullut korvillasi sanan, että kaikki sinunkin syntisi on sovitettu ja maksettu Jeesuksen viattomassa kuolemassa Golgatan ristinpuulla huudolla: ”Se on täytetty?”
Tästä huomasin mitä minulta puuttui, kun kysymys tuli näin omalle kohdalle. Vastasin että olen kyllä kuullut, mutta en ollut sitä ymmärtänyt. Siihen rakkaat veljet jatkoivat puhettaan kysymyksillä:
”Uskotko sinä meillä olevan sen vallan, jonka Jeesus antoi opetuslapsilleen, antaa synnit anteeksi?”
Ymmärsin asian näin olevan ja vastasin: ”Uskon.” Ja ne Jumalan seurakunnan ihmiset antoivat minulle kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä laskien pyhät kätensä minun päälleni. Silloin tunsin sellaisen voiman ja rauhan omassatunnossani, etten sanoa saata. Oikein monta kertaa minä huokasin, iloitsin ja uskoin. Kuinka kauan on hyvä Jumala minua vetänyt ja pitkämielisesti synnyttänyt. – Kiitos! Ja iankaikkinen kunnia Isälle nyt ja aina, amen, halleluja, amen!

Nyt minä olen seuraamassa sitä päätöstä, joka tehtiin Jumalassa Jeesuksen nimeen ja Jumalan valtakunnassa. Onnellinen on se ihminen, joka tässä armovaltakunnassa on saanut syntinsä anteeksi ja myös uskonut sen, että ihminen voi toiselle murheelliselle sanalla avata taivaan ja sulkea helvetin. Onnelliset olette kaikki, jotka tämän uskotte! Onnellinen ja iankaikkisesti onnellinen olen minäkin. Jumala on minulle vielä ilokseni antanut kristityn vaimonkin.
Niin olemme Jeesuksen veljet ja sisaret, onnelliset, vaikka oma liha on paha, niin sittenkin olemme onnelliset. Kun maailman ja saatanan joukko ahdistaa, niin me olemme vielä sittenkin onnelliset. Mutta pian me pääsemme pois tästä vieraasta maasta veisaamaan uusilla kielillä loppumatonta ja iäistä hallelujaa, mitä me toivommekin. On rakas Paimen ja Ylkämme luvannut tulla pian, ja palkka on Hänen mukanaan. Saahan sitten heikoinkin palkan, koska Hän on sen luvannut vesipikarin antajallekin.

Terveisiä, sydämellisiä, kaikille rakkaille veljille ja sisarille Vaasan vähäiseltä, valitulta Jeesuksen Kristuksen laumalta ja eritäin minulta vaimoni kanssa. Muistakaa meitä heikkoja esirukouksissanne. Jääkää Jeesuksen haavain turviin ja suojaan.

Karta väärän huoneenhaltijan opetusta

Karta väärän huoneenhaltijan opetusta


Rakkaat Jumalan armohuoneessa, joka on elävän Jumalan seurakunta, totuuden patsas ja perustus, on pantu huoneenhallitukseen uskollisia, antamaan itse kullekin määrättyä osaa ajallansa. Siihen evankeliumin saarnaajan työhön kuuluu, ei ainoastansa antaa ruokaa isoavaisille, vaan kaitsea Kristuksen laumaa, ja rangaista, neuvoa, nuhdella ja opettaa kaikella siveydellä ja pitkämielisyydellä Jumalan sydämellisen laupeuden jälkeen. Se on rakkauden uhrausta, vaikka siinä tosin ei itseltä mitään kulu, sillä kaikki tapahtuu Herran tavarasta ja terveellisen sanan muodossa. Niin kauan kun huoneenhaltija pysyy sillä tunnolla, että on Herralta paljon anteeksi saanut, ja hänelle paljon velkaantunut, menee kaikki hyvin, sillä usko tekee rakkauden kautta työtä väsymättä.

Mutta kanne Herran tavaran hukkaamisesta osoittaa vahinkoa, joka on tapahtunut. Jumalan ja hänen huoneväkensä rakkaudesta lankeamisen kautta jäävät ensimmäisen rakkauden työt pois. Usein käy, että huoneväki kokoontuu murheellisena ja palajaa enemmän kiusattuna. Ei saada ruokaa eikä muuta määrättyä osaa, kuten ennen. Maljan ja leivän sijassa heiluu ruoska, jolla hosutaan leipäveljiä. Ei loukkautuneella sydämellä voi tehdä oikein Herran työtä, ja jos ei niistä aikanansa parannusta tapahdu ja niitä rakkauteen asti sovita, niin vika pahenee ja tunnon pimeys tulee.

Kun Herra tahtoo lukua hallituksesta, niin se on korjaus seurakunnan edessä, jossa hän osoittaa tottelemattomuuden, ja hylkää sen nuhteet ja neuvot, ja niin eroaa sen yhteydestä. Hänellä on saarnaajan kunnia ja korkeamielisyys kasvanut nöyryyden ja muiden Hengen hedelmien sijaan. Hän hylkää koko kotonsa, jossa ennen oli paljon anteeksi saanut, ja huoneväen kanssa yhdessä pöydässä armon herkkuja nauttinut, ja rakkauden tulella lämmitellyt. Mutta ei hän jää yksinäiseksi, vaan viettelee toisia loukkaantuneita Herran velvollisia kannattajiksensa, ja yhtyy niiden kanssa eri huoneita asumaan, ja eri alttarilla suitsuttamaan, kuten Bileami Balkakin tykönä. Ne olivat kaikki muukalaisia alttareita, ulkona Israelista, jossa ainoastaan on Herran tabernakeli, jossa Herran tulta suitsutetaan. Sillä ei ole toisissa huoneissa paimenta, vaan pitää olla yksi lammashuone ja yksi paimen.

Tottelemattomuutensa vuoksi on väärä huoneenhaltia saanut tunnon pimeyden ja eriseuraisen mielen, sekä väkevän eksytyksen hengen, ja on kääntynyt eri hengellä ja opilla vääräin Kristuksen evankeliumia opettamaan. Muukalainen on opetus, kun Kristuksen ansion edelle eli sivulle tai jäljelle jotakin muuta pannaan.

Taivaan valtakunta, kuninkaaseen verrattu, vaatii lain hengellisyyden mukaan kymmenentuhannen velalliselta täyttä maksua niin kauan kun velallinen hätääntyy ja alentuu kerjäämään armoa. Silloin päästään ja antaa se koko velan anteeksi. Mutta väärä huoneenhaltia vähentää puolen lain hengellisyydestä, kun opettaa sen pitämisen mahdollisuutta ihmiselle, joka on lihallinen, ja synnin alle myyty. Hän myös vähentää osan evankeliumista, kun ihmistekoja korotetaan Kristuksen teon rinnalle. Hän hohtaa oman pyhyyden tielle, Jumalan valtakunnasta tämän maailman lapseksi, kuten Herran heitä kutsuu

Hän ei alistu totuutta tekemään eikä myös voi armoa kerjäämään alentua, vaikka tunto soimaa ja on levoton, turha kunnia ja paisunut mieli on sitä vastaan. Kun hän on väärällä opetuksella tuhansia vietellyt, ja eksyttänyt ulos armohuoneesta ja taas tuhansia sillä opetuksella vaivannut, niin näemme sen rangaistuksen, etteivät eriseuran päämiehet ole koskaan saaneet armoa palata takaisin. Syy on se, etteivät he voi alistua niin laajalta parannukseen, kuin ovat pahaa tehneet ja he häpeävät kerjätä. Mutta rikkaan armohuoneessa totuuden tekijät kaivavat juuria myöten vikansa näkösälle, ja parannuksen tekijänä armoa kerjäävät niin laajalta, kuin laaja vika on. Jos vesoja kuin katkotaan, mutta juuri jätetään kaivamatta, niin ei tila korjatuksi tule. Mutta väärä huoneenhaltija, joka on ruvennut eri huoneita asumaan, ja kaikissa hyvää saamaan. On tuntonsa suhteen uudesti nukkunut, etten sanoisi, kahdesti kuollut.

Moni eksynyt, kun kulkee huoneesta huoneeseen, sanoo kulkevansa kirkkaudesta kirkkauteen. Missä hän ennen näki aivan rapaa syötävän, siellä hän nyt itse syö kuin sika täydellä ruokahalulla, vieläpä kiittääkin, että siellä puhutaan niin kalliisti Jeesuksesta.
Niin kuin Herra kiitti sen palvelijan toimellisuutta, niin olemme nähneet, ettei heiltä touhua puutu, jossa onkin heidän elämänsä. Kun aikansa ovat touhunneet yhteen suuntaan, niin yhdytään toiseen suuntaan. Ja tunnussanaksi on tullut, että totiset tulevat joka joukossa autuaaksi. Mutta Herra kutsuu heitä tämän maailman lapsiksi, erottaen valkeuden lapsista, Jumalan lapsista, kuten edellisten oppikin vie valkeudesta pimeyteen, vaan toisten pimeydestä valkeuteen.

Tämän etsikkoajan ensimmäiset työntekijät ovat kontti selässä korpeen menneet, ja puhtaalla Kristuksen evankeliumilla väärän mammonan palvelijoista koonneet Herran armohuoneeseen tosi rakkaita ystäviä. Sen jälkeen on ollut monta väärää huoneenhaltiaa, jotka ovat vahingolliset eriseurat tehneet. Se on paljon murhetta matkaan saattanut. Mutta vielä kukoistaa Herran elopelto, ja hedelmää jouduttaa. Nuoret vanhain iloksi ja väsyneitten lohdutukseksi murheen päivinä, yhdessä rikkaan armohuoneessa ja pöydässä holhoavat toisiaan Jeesuksen nimeen. Puhdistusta tarvitsevat kaikki, nuoret ja vanhat, ja se on uskollisuus vähässä, että vaeltaa puhtaalla omallatunnolla ja puhtaan saan valkeudessa. Kun puhdas oppi saarnataan, ja me sitä rakastamme, niin ei se vie eri huoneisiin, kuten väärä huoneenhaltija, vaan se korjaa paljon hedelmää, eikä Herran hyvyys tule hukatuksi, vaan leiviskät lisääntyvät. Vähäkin hapatus koko taikinan hapattaa. Uskollisuus väärässä mammonassa vie korpeen (epäuskoisille julistamaan, skannaajan huomautus.) työhön, jossa kiusaaja koettelee ensin kaikilla kiusauksilla. Ei kukaan koettelematon pysy uskollisena saarnaajan penkillä. Nuoret lahjakkaat saarnaajat ovat suuressa vaarassa, jotka laajalti vanhassa kristillisyydessä liikkuvat, eivätkä rakasta korpeen mennä. Kokemattomalla voi tulla väärää työtä, varsinkin siellä, missä pahennuksia on. Ja jos vähässäkin joutuu väärää työtä tekemään, se aikain kuluttua paljon pahaa matkaan saattaa.

Uskollisuus Herran omassa vaaria ottamaan, ennen kaikkea itsestänsä, että elävä armo puhtaassa omassatunnossa säilyisi, ja että hän puhtaassa astiassa Herralle uhria kantaisi hänen huoneessansa. Ahneus on kaiken pahuuden juuri, jonka lisäksi turha kunnia, itserakkaus ja oma viisaus vaikuttavat, että pitäisi osata raamattu ja olla toistenkin lahjat, sekä saada kylä kylän jälkeen kääntymään ja se maine kauvas kuulumaan. Sen lisäksi ylpeys ja kateus vaikuttaa, että pitäisi päästä ensimmäiselle sijalle kaikissa, ja hyvän palveluksen ja lahjat saada. Vieläpä senkin maineen, että on kykenevä maallisia ja valtiollisiakin toimimaan, että historian palstoillakin kiitoslauseet tulisivat näkymään tuleville sukupolville.

Mutta täällä on meillä kaikki armosta toisen omaa, sekä hengelliset että maalliset lahjat. Vasta ylösnousemisessa pääsemme omaan osaamme, kun olemme olleet toisen osassa uskolliset kuolemaan asti. Niin valvo vielä vähä hetki, Sionin tytär pohjoisella maalla, ei kenkään voi palvella kahta herraa. Kun pysymme rikkaan Herran palvelijoina Hänen huoneessaan, niin perintö pysyy
koskematta tallella taivaassa, ja pääsemme pian oman tavaran nautintoon iankaikkiseen valtakuntaan. Kiitos, kunnia ja ylistys Jumalalle ja Karitsalle ijankaikkisesti.

Helsinki 23.2.1917
Heikki Jussila
Päivämies Keskiviikkona elokuun 17 päivänä 1977 N:o 33

Jumalan lapsen autuus ja ilo

Jumalan lapsen autuus ja ilo

Katsokaa, minkä kaltaisen rakkauden ISÄ on meille osoittanut, että me JUMALAN lapsiksi nimitetään. SEN tähden ei maailma teitä tunne, sillä ei hän Häntäkään tunne." 1. Joh. 3. 1

Veljemme Johannes, jota myös rakkauden apostoliksi sanotaan, kirjoittaa aikansa Jumalan lapsille, kuin myös meille, tämän viimeisen ajan Jumalan lapsille siitä, minkä kaltaisen suuren rakkauden Isä on meitä kohtaan osoittanut, että meitä Jumalan lapsiksi nimitetään. Se nimi on kallein nimi, minkä ihmislapsi voi tämän päällä omistaa. Sen rinnalla ovat kaikki tämän maailman nimet ja tittelit kuin tuhkaa ja multaa.

Ja olet sinä varmasti, veljeni ja sisareni, minun kanssani monta kertaa ihmetellyt ja ihastellut, että kuinka tällainen ihana arpa ja osa on juuri minun kohdalle langennut, että minua Jumalan lapseksi nimitetään. Kuinka Jumala on suuressa armossaan ja rakkaudessaan minut maailman miljoonien joukosta valinnut, tuhlaajapojan ja -tyttären jälleen armovaltakuntaansa johtanut, lapsekseen saattanut, Poikansa verellä pessyt ja puhdistanut, ja armossaan tähän hetkeen asti pitänyt? Niin monia, niin monia ihmislapsia on meidänkin ajallamme, jotka ovat kalliin lapsuususkonsa, ja samalla Jumalan lapsen nimen menettäneet. He ovat synnin ja sielunvihollisen petoksen kautta joutuneet eroon elävästä Jumalasta.

On tuhlattu Isältä saadut tavarat, ja jouduttu hengellisen kuolemaan. Nyt he kallista armonaikaa kuluttavat, kuka synnin riettaudessa, kuka väärän jumalisuuden harjoituksessa, joiden molempien teiden päässä on iankaikkinen vaiva ja surkea voi -huuto. Heille Jumalan armovaltakunta on tuntematon, ja tuntematon käsite on, kuinka Jumala vanhurskauttaa langenneen ihmisen, kuinka ihminen saa syntinsä anteeksi ja löytää armollisen Jumalan.

Jumala ei todella ole mikään sekaseuraisuuden Jumala, että Hän vanhurskauttaisi yhden yhdellä tavalla ja toisen toisella tavalla. Vaan seurakunnastaan, valtakunnastaan, ennen uskoneiden suun kautta Pyhässä Hengessä saarnatulla elävällä, ja eläväksi tekevällä sovintoveren evankeliumilla pesee, puhdistaa, anteeksi antaa ja lapsekseen ottaa. Näin totuuden sanalla tahtonsa jälkeen synnyttää lapsia Valtakuntansa perillisiksi.

Kuule sinä rakas ystävä täällä kotikylässä tai millä paikkakunnalla lienetkin, joka olet vielä osaton Jumalan armosta, anteeksi saamattomat synnit tunnolla, ja epäuskoisessa sieluntilassa sinä kulutat kallista armonaikaasi. Tiedä se, että jos sinä epäuskoisessa tilassa joudut täältä lähtemään, sinulla ei ajan rajan tuolla puolen ole mahdollisuutta parannuksen tekoon, vaan osasi on iankaikkinen vaiva ja kadotus. Ole siis ahkera ja tee parannus. Tule Jumalan valtakuntaan sisälle, kun Jumala sinua suuressa armossaan kutsuu, niin sinulle antamalla annetaan ja julistetaan Kristuksen valtakunnan Kuninkaan käskystä kaikkien syntien armollinen anteeksiantamus Herran Jeesuksen pyhässä nimessä ja sovintoveressä. Vain tällä tavalla sinä pääset vihan lapsen osasta armon lapseksi. Tulet siirretyksi maailman valtakunnasta Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan, jossa saat nauttia vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä.

Ja sinä veljeni ja sisareni vaivassa ja valtakunnassa, ahkeroi vielä vähän aikaa Herran Jeesuksen verisiä askeleita seurata, tunnon puhtaudessa vaeltaa, ja sovintoveren pisaroita oman köyhän sielusi autuudeksi korjata. Varmasti olet saanut monta kertaa tuntea sen, ettei tämä maailma Jumalan lapsia tunne, niin kuin tekstimme sanoo. Ei se ole tuntenut sinun ylimmäistä Paimentasi ja Kuningastasi Herraa Jeesustakaan, sillä jos he olisivat hänet tunteneet, eivät he olisi Kunnian Herraa ristinpuun päälle naulinneet. Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi. Jos he ovat näin tehneet perheen isännälle, kuinka paljon enemmän hänen perheväelleen. Iloitse siitä, että on synnit anteeksi ja rauha Jumalan kanssa ja nimi elämän kirjassa taivaassa. Isä rakas on sinulla voimana voimattomuudessa, ja heikkoudessa väkevyytenä. Niin kuin ovat sinun päiväsi, niin ovat myös sinun voimasi oleva. Ja te rakkaat nuoret Jumalan lapset, joita niin paljon on täälläkin Alajärvellä. Te saatatte monta kertaa monissa kiusauksissa ja ahdistuksissa olla ja matkaa tehdä, vielä tältä maailmalta pilkkaakin osaksenne saada. "Muista maailman pilkatessa, kuinka aartees suuri on..." Tämä mainen matka on loppujen lopuksi lyhyt, se on. vain kämmenen leveys ja niin kuin ei mitään iankaikkisuuden rinnalla. – Kerran saa Siionin asuvainen matkasauvansa laskea, niin nuori kuin vanhakin. Silloin alkaa palkanmakso, jolla ei ole loppua. Alkavat kruunajaisjuhlat ja iankaikkiset häät. Ja niin uskomme vielä viimeisetkin epäilykset, kiusaukset ja synnit anteeksi Herran Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä rauhaan, vapauteen ja iloon asti. Jeesuksen nimeen, amen.

Sulo Peltokangas, Alajärvi, Kurejoki
Päivämies 17.6.1964