"Siionin tytär, kuule nyt..."

"Siionin tytär, kuule nyt..."


Otsikosta voisi tulla siihen johtopäätökseen, että kysymyksessä ovat vain Siionin tyttäret, mutta kun jatkamme otsikkoamme, niin kuuluu edelleen: "...mitä ylkäsi on sanonut." Hän käskee sinun valvomaan ja pyyhkimään silmistä unen pois." Matteuksen evankeliumissa Vapahtaja sanoo taivaan valtakunnan olevan kymmenen neitseen kaltaisen, ja Hän sanoo, että näissä neitseissä on viisi taitavaa ja viisi tyhmää, ja kaikki nämä tulivat uneliaiksi Hänen tulemisensa edellä.

Kysyisin itseltä ja sinulta lukijani, pyrkiikö uneliaisuus jo uuvuttamaan silmiämme? Ja vastaus sydämessä on, ettei nyt enää kannata pitää seuroja, kun uskottomat eivät käy sanankuulossa, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Kehotus sanan kautta kuuluu näin: "Tehkää työtä niin kauan kuin päivä on, sillä tulee yö, jolloin ei kenkään voi enää työtä tehdä." Ja vielä varoitetaan, että saarnatkaa niin kauan kuin kaupungit ovat autioina ja huoneet kylmillä."

Katsomme Vapahtajamme Jeesuksen antaman sanan valossa sielun arvoa. Hän sanoo näin: Ei koko maailma tavaroineen eikä kunnioineen voi vastata yhden ihmisen sielun autuutta. Mitä se auttaisi, vaikka voittaisi kaiken tämän, ja sielu hukkuisi iankaikkiseen kadotukseen. Josta Jumalan sana sanoo, että siellä on tuliasumus ja paljon puita, jonka asumuksen Herran Henki on sytyttävä niin kuin jonkin tulikivisen virran viimeisenä päivänä. Heidän vaivansa savu käy ylös iankaikkisesta iankaikkiseen. Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys.

Nyt kun ajattelemme näitä edellä mainittuja asioita, niin Vapahtajamme Jeesus, Jumalan Poika ei tullut tähän maailmaan vanhurskaita kutsumaan vaan, syntisiä parannukseen. Vielä Vapahtaja sanoo, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. On myös kirjoitettu, että vaikka syntisi olisivat veriruskeat, niin ne pitää lumivalkeiksi tuleman, ja vaikka ne olisivat ruusunkaltaiset, niin ne pitää tuleman pehmeäksi kuin villa. Miksi näin? Vapahtajamme kuoleman haudasta ylös noustuaan tulee Jerusalemissa opetuslastensa keskelle ja sanoo: "Rauha olkoon teille." Sitten Hän puhaltaa Pyhän Hengen ja sanoo: Ottakaa Pyhä Henki..." Ja näin Pyhän Hengen saaneina opetuslapset lähtivät saarnaamaan evankeliumia, ja jotka näiden sanat uskoivat, saivat taas Pyhän Hengen. Näin ovat vieläkin asiat samalla tavalla, että Jumalan valtakunnasta saarnataan Pyhän Hengen voimalla sanaa, ja jotka tämän ja uskovat omalle kohdalleen, ja ottavat synninpäästön kätten päälle panemisen kautta, silloin silmät aukenevat ja Jumalan valtakunta alkaa näkyä rakkaana, ja kalliina matkan teko Jumalan valtakunnan lasten kanssa. Ei painu enää uni silmiä. Pistävän ruusun kaltaiset synnit tulivat pehmeän villan tuntuisiksi. Mikä tämän vaikuttaa?

Kun otimme evankeliumin vastaan Jumalan lapsilta niin kuin itse Jumalalta, niin putosi ikään kuin kymmenen tuhannen leiviskän paino pois päältä. Olemmeko sitten saaneet aina tehdä matkaa kevein mielin? Veljeni ja sisareni, on käynyt niin, että aina matkan varrella on tahtonut karttua kuormaa, ja vieläpä tarttuu syntiäkin. Nämä on käsketty panna pois, koska ne hidastuttavat matkaa ja tekevät silmät uneliaiksi. Tämän tärkeän asian vuoksi emme saa väsyä emmekä lakata kilvoittelemasta, vaikka kuinka tuntuisi uuvuttavan, sillä sielumme elää vain Jumalan sanan uskomisen kautta, jota sanaa Jumalan huoneesta saarnataan.

Johannes näki Patmos -luodossa suuren kansanjoukon, jota ei yksikään taitanut lukea, ei Johanneskaan. Yksi vähimmistä kysyi, keitä nuo olivat. Johannes vastaa ja sanoo: "Sinäpä Herra sen tiedät." Hän vastaa ja sanoo: "Nämä ovat ne, jotka ovat suuresta vaivasta tulleet ja ovat vaatteensa Karitsan veressä valaisseet. Sen tähden ovat he mahdolliset."

Kysyisin teiltä, veljeni ja sisareni, hävettääkö teitä käydä verisen lipun alle, kun matka on onnistunut huonosti, ja saa tuntea, että Isä on laskenut ` ruokapöydän niin alas, että siitä ylettyy ottamaan sielun ravintoa. Meillä on vapaus käydä aina pyhään ja saada uskollemme vahvistusta Jeesuksen veren kautta. Niin, kuule sinä heikko elämäntien kulkija, joka olet joukon jälkimmäinen, saat uskoa ja sinulle annetaan kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä aivan iloon, rauhaan ja vapauteen asti.

Minä laitimmainen ja joukon jälkimmäinen tässä elämän purressa, pyydän lasten esirukouksia ja kaikkia puutoksiani anteeksi. Muistakaa esirukouksissanne minua perheeni kanssa.

Heikki Lohilahti
Päivämies 5.5.1965

"Kun on päästy kääntöpuolelle"

"Kun on päästy kääntöpuolelle"


Immon ukko oli tuolla lailla tuumitellut, kun olivat ihmiset kummastelleet hänen "pitkää porstuttaan." Jaksoi pahaa tai kärsimätöntä sanaa päästämättä talostella Emmansa kanssa, vaikka tuo eukko-raukka pakkasi olemaan ärmätti ja turhan tuiskija.
Ukko oli Emmansa kanssa saanut parannuksen armon. Jokisen Aukusti oli heitä molempia siunannut Karitsan lunastusveressä kaikkien heidän syntiensä anteeksiannolla. Tuo oli tapahtunut "sinä suurena sotatalvena."
Silloin oli päätetty alkaa hengessä sota "perkelettä, maailmaa ja omaa lihaa" vastaan. Olipa tietysti sovittu siitäkin, että ollaan molemminpuolisessa ystävyys- ja avunantosopimuksessa, kun nämä "kolme suurta käyvät kimppuun."
Ei soimata toistensa syntejä, kun ei Jumalakaan niin tee niille armolapsilleen, joiden synnit ja rikokset hän antoi anteeksi.
Ja kun ne ihmiset joskus sitten kummastelivat Immon ukkoa, että "miten te jaksatte tuon ämmän kanssa", niin ukollapa ei ollutkaan vastaus hakemisessa:
"Noo, jopahan toki, kun on päästy kääntöpuolelle!"

***

Kääntöpuolelle se pääsi muinen myös syyrialainen Naeman, lahjakas jos myöskin arvonsa tunteva sotaherra, kun Herra tempasi hänet, valittunaan kuin kekäleen helvetin tulesta, painaen hänet profeetallisen sanansa nöyrään uskomiseen ankaran pitalitaudin kautta.
Kyllä tuokin patriootti osasi omaa maatansa ylvästellen ihailla. Se oli hänelle iiber alles", kuten saksalaiselle heidän kotimaansa. Ivaten hän puhui Jordanista, jossa israelilainen profeetta Elisa neuvoi häntä puhdistautumaan, vieläpä seitsemän eri kertaa. Vähimmin hän osasi korskalta luonnoltaan tällaisia neuvoja pitää jumalallisina, kun ne sitä paitsi alun perin antoi israelilaisilta sotavangiksi otettu tyttönen.
Mutta Herran profeetan neuvonsanaan lopulta alistuttuaan kuuliaisessa uskossa, pääsi sotaherrakin kääntöpuolelle. Pääsi kuin pääsikin.
Ja niin kävi hänelle kuin Immon ukolle. Israelin maan multakin tuli hänelle niin rakkaaksi, että sitä piti viedä kotiin Syyriaan kokonainen muuliparin kuorma.

***

Kuusamon Tavajärven evakkomummo, jolta sota ja alueluovutus vei kodin ja konnun ja kaiken maallisen elannon, joutui ajelehtimaan rintamaiden ihmisten nurkissa, milloin missäkin.
Mutta ottipa hän "kortteerinsa" mistä tahansa, niin aina hän nosti näköpaikalle asuinloukossaan pienen pullon. Siinä pullossa oli pelkkää tomua!
Pelkkääkö?
Ei se mummolle ollut pelkkää, vaan kristittyjen jaloissa hänen kotipirttiinsä kulkeutunutta "sinä yönä, jona hänen suotiin kotikylänsä jumalanlasten kanssa pitää viimeiset seurat ennen evakkoon lähtöään." Tuo tomu oli hänelle "pyhää maata."
Tavajärven evakkomummo muisti, että oli siinä rauhanvuosien yltäkylläisyydessä joskus väsähdettykin naapurien vikoihin. Miksikäs ei silloin!
Mutta kääntöpuolelta heitä yhteisesti, ja kutakin erikseen tarkastellessaan hän aivanpa päätteli sydämessään, että jokaisen heistä piti itse asiassa olla juuri sellaisia kuin olivat. Vikoineen, virheineen.
Juuri sellaisina he olivat rakkaimpia.

***

Mistähän johtunee, että viallisten lähellä viihdymme sittenkin parhaimmin.
Syntisten kilvoittelijain käsiä tuntuu itse Kristus kannattelevan. Ei heitä seurakunnassa lyödä "rusikalla jumalattomasti." Olisiko niin, että Immon ukon "kääntöpuolella" oloon sisältyisikin se oleellisin kristillisyydessä, nimittäin
Rakkaus.

—tt–
Päivämies 18.10.1956

"Siellä oli niin paljon meitä!"

"Siellä oli niin paljon meitä!"


Siellä oli niin paljon meitä!
Taitaapa kuulostaa tutulta, vai mitä?

Siinähän ne ovat ne tavallisimmat, ja aivan liian usein myös ainoat terveiset, joita me nykyajan ihmiset tuomme kotiin ja arkemme ympäristöön hengellisistä tilaisuuksista.
Ja kun me kerromme tietyllä äänenpainolla juuri nämä seurakuulumiset, tulemme me ilmiantaneeksi koko "hurskaan kurjuutemme", sen hirvittävän tosiasian, että huomiointimme keskuksena tuossa tilaisuudessa, jossa sielumme tuli saada armohoitoa Herralta, olikin kaiken aikaa vain ihmisten joukko.
Jos näin todella on, lienee meidän tunnustettava, että uskonnollisuutemme on pahoin sairasta.

***

Sairastako?
Niinpä niin, aivan, suoralta kädeltä sanoen. Sillä ihmispaljouteenko Herra rakensi pyhälle kokoontumiselle lupaamansa siunauksen? Eihän toki. Hänhän sanoi opetuslapsilleen: "Missä kaksi tai kolme on kokoontuneina minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä."
Tuntuu todella siltä, että nykyisen maailmanajan uskonnollisuus on aivan oleellisesti aistienvaraisuutta.
Sinä tuot tähän puolustukseksesi Tuomas -apostolin tuttuine sanomisineen: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko."
Mutta huomaathan, että puolustuksesi horjuu jo siinäkin lähtökohta-aiheessaan, että kun Tuomas kaikesta aistienvaraisuudestaan huolimatta aivan ilmeisesti ikävöi ja odotti Herraansa, Mestariansa, on nykyajan uskonnollisuudelle peräti riittoisaa, se että näkee joukkoliikehtimistä uskonnollisissa merkeissä. Tuomaan toiveiden kohde oli Kristus.
Mihin nykyisin tähyillään?
Kohde taitaa olla pahasti sumussa, vai mitä!

***

Eikö tämä tällainen sumussa purjehtiminen voi ajan mittaan käydä suorastaan tuhoisaksikin?
Aivan varmasti. Jo siitäkin syystä, että tuo aistienvarainen uskonnollisuus luopuu kuin luontojaan siitä vanhanaikaisesta Jumalan armotaloudesta, jonka varassa elävien tunnus on läpi raamattujen ollut tämä: "Vanhurskas on elävä uskosta."
Nykyisin hengellinen kokous järjestetään, "johdetaan", kuten kansainvälinen termi kuuluu. Järjestys on tämä:
Kun katsomo on mainostettu täyteen, ja jos mahdollista yli viimeisenkin sijan, astuu alkufanfaariksi kajautetun, ehkäpä veisatun virrensäkeistön tai laulun jälkeen johtava virtuoosi korokkeelle pitääkseen rukouksen ja puheen, jolla tarkoitetaan pyytää illan kaikinpuolista onnistumista. Jälleen lavastuu musiikki, jolloin "gladiaattorit tulevat" ja, jos mahdollista, "Heros näyttäytyy, kuten amfiteatterissa torvin kuulutettiin illan kohokohtaan päästyä.
Suokaahan anteeksi, mutta eikö nykypäivän aistienvarainen uskonnollisuus ole pakostakin johtumassa pelkkään teatraalisuuteen ja totalitaariseen komentoon, jossa Herraa kohdellaan kuin ensimmäisen vuosikurssin kadettia!
Kun ihmisaistit juhlivat, ovat ne valtiaita, joiden edessä se "Karitsa, joka keritsijänsä edessä oli ääneti", jää auttamatta pikkutekijäksi.
Ja tämä tässä kauheinta onkin.
Siitä, mitäs nyt ihminen komentelee Herraa, joka on itse synteihinsä ja ylitse käymisiinsä kuollut!

***

Entä sitten, kun kokoonnutaan Herran Jeesuksen nimeen ja, vaikkapa pienenäkin pirtillisenä. Siinä jo veisataan tähän tapaan:
"Mä kyll" en saa, en tahdokaan, armolles määrää panna.
Valitse aika itse vaan, min itse tahdot, anna."
Se on toista. Siinähän pyydeään saada käydä armopöy tään. Eikä varmaan koskaan armoa kokematta. Eihän?

***

Tuon autuaan_kalkin saneet ovat tunteneet tarvetta saada julistaa Herran nimeä. Herran "kehumisessa" ovat heidän seuraterveisensä liikkuneet.
Ei meissä viheliäisissä kehumista toki olekaan, ei vaikka meitä olisi suurikin joukko koolla.

-tt-
Päivämies 30.8.1956

Onko portti liian ahdas tai sisälle pyrkijä suuri

25. sunnuntai Kolminaisuuden päivästä.
Onko portti liian ahdas tai sisälle pyrkijä suuri


Matt. 24: 35 – 44
Isältä saamansa sanan ja voiman kautta Jeesus todisti ihmeteoilla aikalaistensa keskuudessa. Hän otti taivaan ja maan katoavaisuuden, sanan majesteetin liikkumattomuuden todistajaksi. Tulemisensa päivästä puhuessaan hän palauttaa heidän mieliinsä ensimmäisen maailman surullisen kohtalon, jonka he sanan ylenkatseellaan palkaksi saivat.

Silloin olivat sankarit maan päällä, jotka luulivat saavansa ilman Jumalaa. Heidän sankaritekojensa juhlahurmassa unohtivat monet Jumalan pojat ja tyttäret valtakunnan lasten käytössä ja kunniassa pidetyt pyhät lait, ja solmivat avioliittoja uskottomien ihmisten kanssa. Tämä tottelemattomuus muun jumalattomuuden lisäksi paadutti heidän tuntonsa niin, etteivät he jaksaneet enää tehdä parannusta, vaikka heille Jumala saarnautti sanaansa. He olivat tiettensä lähteneet vastoin Jumalan lasten ja pyhän sanan mukaisia neuvoja tottelemattomuuden tielle. Nooa saarnaa parannusta, mutta sana katsottiin ylön synnin seurauksena. Nooan suulla Jumala julistaa tuomionsa. Ja kun aika tuli, jonka Hän määräsi, ja syntielämän rajaksi asetti, pani Hän tuomionsa täytäntöön.

Nooan saarna oli aikansa suurille kovin ahdas, ja lisäksi siinä oli tinkimätön vaatimus, kuten Jeesuksen parannussaarnassa: »Kaikkien ihmisten kaikkialla on tehtävä parannus». Onko portti liian ahdas vai sisälle pyrkijä suuri, kun siitä meidänkin ajassamme niin harvat tulevat sisälle. Kuule, aikamme rauhaton ihminen, sinun Luojasi asioi kaltaistesi kanssa yhdyskunnassaan, joka on taivaasta tänne laskettu. Käännyt turvallisesti heidän puoleensa. Heissä liikkuu Jumala verisen evankeliumin päästön sanan kanssa. He sinuakin sisälle tulevaksi ovat jo kauan odottaneet. Te Jumalan lapset taivastiellä, kun seuraamme aikaamme ja pyhiä kirjoituksia, olemme huomanneet merkkejä pyhän sanan näköpiirissä. Näemme jo nuorten silmujen puhkeavan kevään ensi merkkinä suuresta suvesta. Rukouksemme Isän sydämelle: »Anna, rakas Isä, voimaa ja valoa uskoa ja ymmärtää sanaasi sinun pyhän tahtosi mukaan, ja taivuta sydämemme parannuksessa valvomaan vielä vähän aikaa».

Usko, Siionin asuvainen, synnit anteeksi sinun Jeesuksesi pyhässä nimessä ja veressä. Hetkellä, jolla et luulekaan, tulee Ihmisen Poika. Silloin visertää toukomettinen omassa ympäristössään kaikesta vapaana.

Arvi Tahkola
Päivämies 12.11.1959

J. E. Pietiläinen: Armosta langenneille

Armosta langenneille


Oheinen kirjoitus on otettu J. E. Pietiläisen julkaisemasta, Oulussa 1898 painetusta laulukirjasta. »Valittu kokoelma Hengellisiä lauluja Jumalan lapsille elämän tiellä. Kirjoitus näyttää nimikirjaimista päättäen olevan julkaisijan omaa käsialaa.

Koska tällä etsikon ajalla on suuri joukko niitä sieluja, jotka ovat olleet nauttimassa Jumalan armoa, mutta ovat synnin petoksen kautta langenneet pois armosta, ja painuneet epäuskon ja mahdottomuuden alle, niin tahdon tässä muutamalla sanalla huomauttaa niitä, jos tämä vähä kirjanen sattuis senlaisten käsiin, jotka ovat armossa olleet, ja sitten pois langenneet. Ja kaikesta sydämestäni rukoilen Jumalaa taivaallista Isää, poikansa Jeesuksen nimeen, että Hän suuresta armostansa antaisi sen Hänen rakkaan sydämensä tahdon jälkeen kirkastetun olla. Ja että kaikki armosta langenneet vielä kerran tuhlaajapojan tavalla tulisivat Isän huoneeseen, jossa vielä on runsas pito kaikille nälkäisille, jotka sitä turhaan etsivät vieraalta maalta.

Ne keinot, joilla sielun vihollinen, perkele koettaa langettaa armoitettuja sieluja, oat lukemattomat erilaiset. Muutamia se panee katsomaan omaa sydäntänsä ja sieltä etsimään sitä, jota siellä kuitenkaan ei ole. Toisia se panee taas katselemaan toisten vikoja, ja kun se niitä on kyllin peilauttanut, niin sen alla on se salaisesti saanut kylvää penseyden ja kaiken haluttomuuden kristittyin kanssakäymisen, ja niin ulos armosta. Muutamille on taas rietas kirkastanut synnin luvalliseksi ja niin tavoin tunnon sokeuteen. Sekä muutamissa sytyttää niin väkevät synnin himot ja halut, että ei kykene niitä voittamaan, ja koska synti on tullut jäsenillä täytetyksi, niin kyllä sitte on sama rietas valmis mahdottomuutta saarnaamaan senlaiselle, joka syntiä tekee. Ja vielä monella muulla keinolla se saattaa kietoa yhden, armoitetun sielun, ja vieroittaa pois Jumalan armosta. Sen tähden nyt sinä langennut sielu, joka olet näin tahi jollain muulla tavalla tullut pois Jumalan armosta, niin tule nyt vielä kerta lähelle sitä iankaikkista rakastajaa Herraa Jeesusta, joka niin sinun kuin myös kaikkien langenneiden siasta ja edestä on kärsinyt helvetin tuskat ja vaivat ja katso, että Hänen sydämensä rakkaus on nyt, tänäpäivänä yhtä hellä ja palava, kuin silloin, kun Hän ristinhirsipuussa
huusi anteeksiantamusta kaikille, murhaajillensakin.

Ei ole vielä tänä päivänä sammunut se pohjaton rakkaus, joka pakoitti Hänen tulemaan tänne alas tähän kiittämättömään maailmaan. Se rakkaus on kestänyt helvetin vaivat ja koko ihmiskunnan syntirangaistuksen, ettei se ole katkennut ristin alla eikä ristin päällä, vaan täydellisenä voittajana meni Hän läpi helvetin, ja raivasi tien iankaikkiseen kunnian paratiisiin, kaikille katuvaisen ryövärin veljille ja sisarille.

Tulkaa rohkiasti kaikki armosta pois langenneet tämän verisen sovintouhrin tykö, tässä kuuluu vielä yksi laupias ja suloinen ääni kaikille murheellisille, epäileväisille alas painetuille ja synnin kuormalta vaivatuille. Ja kuitenkin se näin on teille, te armosta pois langenneet, että te ette mistään todellista rauhaa löydä muualta kuin tästä armoistuimesta, joka on Jumalan lasten keskellä, nimittäin verinen ja ristiinnaulittu Herra Jeesus. Alinomainen kuoleman ja helvetin pelko vaivaa ja ahdistaa teidän omaatuntoanne ja ne synnilliset huvit, joilla te koitatte rauhoittaa omantuntonne ääntä, niin saapi sen vaan pahenemaan.

Siis ainoa ja paras neuvo on teille, koska vielä armon ajassa olette, että kiiruusti menette Jumalan lasten tykö, ja tunnustatte syntinne, ja Jeesuksen veren ja pyhän nimen tähden rukoilette anteeksi, ja myös uskotte, niin on totisesti Jumala taivaasta vastaava rakkauden tulella teidän sydämiinne. Ei teille tarvitse saarnata armon järjestyksessä niin kuin suruttomille, sillä te ette sitä kykene sanomaan niin kuin suruttomat, että kyllä minä kahden kesken menen Jumalan luo, vaan teillä on jo koettelemuksesta se vakuutus, että jos Jeesusta tahtoo tavata, niin pitää mennä Hänen opetuslastensa joukkoon, sieltä sen löytää.

Mutta me tiedämme, että vaikka teillä se vakuutus on, niin ei teillä silti niin helppo ole uskoa, perkele saarnaa koko helvetin voimalla teille mahdottomuutta uskomiseen, syystä että hän on saanut teitä ehdolla ja tahdolla syntiä tekemään aivan valaistulla omallatunnolla, joka ei itse totuudesta olekaan leikintekoa, sillä jos meidän Jumalamme on armollinen ja laupias, niin on hän myöskin totinen ja vanhurskas, joka vihaa syntiä ja vääryyttä. Mutta juuri sen tähden, että Jumala niin ankara ja vanhurskas on, ettei Hän saata syntiä rakastaa, niin on Jeesus Jumalan poika omassa ruumiissaan kärsinyt synnin rangaistuksen. Siis on kaikki synti niin kuin jo maksettua velkaa, ainoastaan me tahdomme luopua ja irtaantua synnin vallasta, ja tarttua lujasti kiinni Jumalan lupauksiin Jeesuksen veren sovittavaisesta voimasta, joka pesee ja pois ottaa kaiken maailman synnit.

Tulkaat, tulkaat langenneet kaikki Herran armoistuimen tykö, josta vielä rauhan sanomat kuuluvat. Ottakaa ja kantakaa vielä vähän aikaa Kristuksen pilkkaa tämän nurjan ja huorintekijän sukukunnan keskellä, niin saatte iankaikkisen ja katoamattoman perinnön taivaassa, jota ei koi syö, ei ruoste raiskaa, ei varkaat kaiva eikä varasta.

Antakaa maailman sanoa teitä hulluiksi, villeiksi ja hihhuleiksi, ei se riko omantunnon rauhaa, kuin vaan on vaatteet Jeesuksen veressä valaistu, että saattaa levollisesti odottaa sitä päivää, jolloin saamme kaikin siirtyä pois tästä surun ja kyynelten maasta, nauttimaan täydellistä lepoa ja rauhaa Jumalan ja Herran Jeesuksen kirkasten kasvojen näkemisessä.

Ja auttakoon Herra Jeesus kaikkia meitä sinne, jotka nyt vaellamme tätä kaitaista elämän tietä, ja palauttakoon kaikki eksyneet ja armosta pois langenneet takaisin tähän Isän huoneeseen, josta vielä vaatetetaan tuhlaajapoikia. Ja toivomme vielä, että uskottomat ja synnissä kuolleet alkaisivat hekin ajatella, mitä heidän rauhaansa sopii, sillä lyhyt ja arvaamaton on armon aika. Pian loppuu se ilo, joku on maailmalla, ja iankaikkinen itkuvirsi on edessä niin köyhillä kuin rikkailla, ylhäisillä ja alhaisilla, pienillä ja suurilla, tyhmillä ja viisailla, jos ei Jumalan ennättämätön armo saa sydäntä kohdata, ja synnyttää oman tahtonsa jälkeen uudeksi luontokappaleeksi Kristuksessa.

Ja vielä lopuksi huomautan, että oman autuudensa tähden sitä kukin kilvoittelee. Ei tule toinen toisen uskolla autuaaksi, eikä mene toinen toisen jumalattomuuden tähden kadotukseen. Mutta koska Jumala on meille armonsa ja evankeliuminsa antanut, niin emme saata niin kiittämättämät olla Jumalaa ja lähimmäistämme kohtaan, että salaisimme tämän tavaran, joka on tuhannen kertaa kalliimpi kaiken maailman kultaa ja hopeaa, niin että kaikki maailman ääret jo pitäis yhdistyä ynnä meidän kanssamme nauttimaan tätä valmista Jumalan autuutta, jota nyt sulasta Jumalan armosta saarnataan kaikille katuvaisille ja synnin kuormalta vaivatuille.

Amen totisesti, niin totta kuin Herra Israelin Jumala elää.

J. E. P.
Pietiläisen laulukirja 1898
Päivämies 31.12.1959

Armas Mehtälä: Henkilökohtaisen neuvon tie

Daavid ja Naatan
Sam. 12. luku

Tämä kallis ja opettavainen Jumalan sanan paikka tahtoo puhua meille kristityille. Huomatkaa, tämä on Jumalan kansan keskuudessa tapahtuneita asioita. Ovathan tapauksen päähenkilöt kumpikin uskovaisia miehiä, toinen valtakunnan hallitsija, toinen profeetta.

Tässä kerrotaan, kuinka kuningas David oli joutunut sisäiseen lankeemukseen. Ehkä huomaamattaan oli sydän ylpistynyt ja synnin rakkaus voittanut. Vaikka Jumala antoi hänestä sellaisen todistuksen, että ”tämä on mies minun sydämeni jälkeen.» Lankeemuksen syytä ei voi muuten ymmärtää eikä, sydämen kääntymistä Jumalan tahdon tieltä, kuin että tuo hurskas kuningas oli taistelussa herpaantunut, ja joutunut valvomattoman paikalle. Tunnon puhtaus ei näkynyt enää niin tärkeänä. Mehän ymmärrämme uskon kilvoituksesta, että on vaikea nöyrtyä parannukseen jo pienistäkin rikkomuksista. Ja näin pian synti voittaa meidät.
Kuningas häpäisee raskailla rikkomuksillaan sekä omaa kunniansa, että siihen aikaan taistellutta Jumalan kansaa. Yksi jäsen kun on sairas, niin siitä kärsii koko ruumis. Meidän täytyy ihmetellä Natanin rohkeutta. Se oli erikoista uskon rohkeutta, mennä neuvomaan kuningasta parannuksen askelille. Meistä nykyisen ajan hienostelijoista tuntuu perin karkealta jo sanamuotokin. Ajatelkaa: kuninkaalle vasten kasvoja sanoa: Sinä olet se mies. Me kyllä käsitämme, että ellei langennut kristitty tule yleisen saarnan alla syntinsä tuntoon, niin silloin, ei ole muuta neuvoa, jos me rakastamme tuota vikaan joutunutta veljeämme taikka sisartamme, kuin henkilökohtaisen neuvomisen ja puhuttelun tie. Tekstimme antaa aivan selvän opetuksen. Eikä tämä tapaus ole ainoa Raamatussa esimerkkinä siitä, kuinka me täällä taistelujen ja lankeemusten tiellä tuemme lähimmäisiämme. On erotettava toisistaan: tulla omista synneistään tuntoon ja loukkaantua neuvon ja nuhteen sanaan. Davidille tuli synnin tunto, vaikka ensin hänkin yritti vierittää syyn toisen päälle. Hän koetti olla tunnoton, ja kääntää pois huomion itsestänsä.

Mutta totuuden hengen edessä ei pitkälle pääse ulkokullailemalla. Se armotta ja epäkohteliaasti paljastaa synnin synniksi. Kun tunto avautuu, niin Jumalan armona kirkastuu sekin, että meistä tottelemattomista pidetään taivaasta päin näin hyvää huolta. Eihän siitä voi muuta, kuin kiittää armollista Isää, että hän ei jätä meitä makaamaan lankeemuksen syviin haavoihin ja kuolemaan, vaan aina nostaa ja parantaa meitä tässä »majatalossa palvelijoittensa kautta, ja Poikansa pyhässä nimessä ja sovintaveressä pesee pois Siionin tyttären saastan." Ja joka päivä armollisesti antaa kaikki synnit anteeksi, ja ottaa meidät heikot ja lankeilevaiset lapsensa tästä murheen laaksosta tykönsä taivaaseen. Jos me kuuliaisina lapsina hänen tahtonsa tietä taivallamme tätä ristin kaitaista, mutta niin autuaallista kirkkotietä.

Vähin veljenne armossa ja uskossa,
Armas Mehtälä
Päivämies 31.12.1959

'''''''''''''''''''''''''''
Ei suruttomat viitsi kuulla semmoisia Raamatun paikkoja, joissa heidän jumalaton elämänsä maalataan heidän silmäinsä eteen. Mutta suloisia armon sanoja he kyllä omistavat.

Laestadius.
Päivämies 31.12.1959
'''''''''''''''''''''''''''''''
Suruttomalla ihmisellä ei oikeastaan ole mitään syntejä omallatunnollaan, syystä, että perkele jo aikoja sitten on haudannut ne unhoituksen virtaan.
Laestadius
Päivämies 31.12.1959

Puhe Jaakobin petoksesta ei ole oikeutettua

Jumala itse toteutti valitsemisensa


Usein kuulee puhuttavan Jaakobin petoksesta, kun tahdotaan selittää, se ulkonainen menettely, mitä oli käytettävä Iisakin siunauksen saattamiseksi Jaakobille, vaikka se perimyssäännön mukaan olisi kuulunut esikoiselle Eesaulle.
Raamatun valossa tuollaiselta puheelta puuttuu oikeutus. Saarnaaja Hannes Karjalainen Muhoksen Kylmälänkylästä kajoaa seuraavassa tähän mielenkiintoiseen raamatulliseen ongelmaan.

Lähtökohta tämän kysymyksen selvittelylle on mielestäni siinä, jumallista valintaa koskevassa Herran Sanassa, joka annetaan Rebekalle kahden vielä syntymättömän pojan riidellessä hänen kohdussaan. Hänestä ennustetaan lähtevän kaksi kansaa, joista suuremman on palveltava vähempäänsä. (1. Moos. 25: 23)

Vastaavanlaisen toisen valinta siunauksen kansaksi ja toisen hylkääminen kirouksen kansaksi ilmeni jo Aabrahamin historiassa. Selvästi se näkyy toteuttamaan, hänelle annettiin Jesajalle, (Jes. 54). ja Paavalille, (Gal. 4: 27)

Kun äiti Rebekka sitten ryhtyi toteuttamaan hänelle annettua Jumalan aivoitusta, neuvoen poikaansa Jaakobia menemään laumaan ja tuomaan vohlat hänelle, sitten Iisakille valmistettavaa mieliruokaa varten. Tulee Jaakobin vanhurskauden ja pyhyyden kunnioittaminen esille siinä kuuliaisuudessa, millä hän tottelee äitiänsä.

Henkilökohtaisesti hän pelkää kirousta, kuten aina herännyt ja valvova sielu. Mutta hänen on noudatettava äidin neuvoa, tietäessään itse Jumalan toimivan äidin kautta. Äidille ei Eesaun syntielämä ole salassa, Isä taas on sokea, ja hän arvostelee asioita vain inhimillisten aistiensa nojalla. Eesaun langenneen vaelluksen hedelmiä hän ei näe.

Jaakobin mieskohtaisesta petoksesta ei voida näin ollen puhua. Sen torjuu jo se arka ja epäröivä mieliala, jonka vuoksi äidin on aivan erityisesti poikaansa neuvottava kuuliaisuuteen.

Koko siunauskertomuksen läpi kiintyy huomio siihen tosiasiaan, että toimivana ja samalla vanhimman oikeudella, pojalleen tehtäviä antavana osapuolena on äiti Rebekka. Näin oli myös Aabrahamin häädellessä pois kotoaan palkkavaimo Haagaria ja tämän poikaa Ismaelia. Oikean äidin kautta Jumala toteuttaa valtaansa, kun on siunauksen perillisestä kysymys.

Äiti puetti esikoisen parhailla vaatteilla, ja aterioimaan alkava Iisak tunsi tutun lauman hajun, keskustellessaan Jaakobin kanssa. Siinä hänen sydämensä suopui siunaamaan häntä, jonka itse Jumala oli siunattavaksi valinnut. Älkäämme puhuko Jaakobin petoksesta, kun me tässä näemme, miten Jumala taivutti iäkkään Iisakin elämään ja toimimaan uskosta silloin, kun hän oli herkistänyt lihalliset aistinsa, oppiakseen hengellisissä asioissa. Eikö juuri tästä syystä Heprealaiskirje korosta Iisakin ratkaisua Jaakobin hyväksi uskon tekona? (Hebr. 11:20)

Usko ja siveellisyys ovat tässä kertomuksessa vain näennäisesti ristiriidassa. keskenään. Tuo ristiriita näet johtuu langenneesta ihmisluonnosta, joka erityisesti Jumalan vanhurskaita arvostellessa „katsoo muotoon, kun taas Jumala katsoo sydämeen." Ilmankos Kristusta hänen halvan näköisessä seurakunnassaan vielä tänäänkin vihataan.

Liikuttavaa on se, ettei äiti enempää kuin veli Jaakobkaan, ryhdy kantelemaan Eesaun lankeemusta isälle. Se olisi ollut lyhin tie Eesaun kiroamiseen, mutta sitä eivät omaiset toivoneet, joskaan eivät myös voineet nähdä, että siihen tilaan olisi siunauksen perintä jätetty. Oliko Eesaun vioista vaikeneminen heissä salattua hänen nousemisensa toivoa?

Hannes Karjalainen
Päivämies 14.6.1956

Lenna Anttila: Profeetta Elia

Profeetta Elia


16. sunnuntaina kolminaisuuden päivän jälkeinen sunnuntai

1. Kun 17–24.
Profeetta Elia oli Israelin nälänhädän vuoksi mennyt Jumalan äänelle kuuliaisena Sidonin Saraptiin. Siellä oli Jumala profeettaa ja erästä leskiäitiä, ja hänen poikaansa ihmeellisesti ruokkinut kourallisella jauhoja ja tilkkasella öljyä kauan aikaa.

Sitten sairastui leskivaimon poika ja kuoli. Hädässään sanoi leskivaimo Eliaalle: "Sinä olet tullut minun tyköni, että minun pahat tekoni muistettaisiin ja poikani kuolisi." Profeetta otti pojan, vei ylistupaan, jossa hän asui ja laski hänet vuoteeseensa.
Hän rukoili Jumalaa sanoen: "Herra minun Jumalani, oletkos niin pahoin tehnyt tätä leskeä vastaan, jonka luona minut holhotaan, että tapat hänen poikansa." Kolmasti hän rukoili ja sanoi: "Herra minun Jumalani, anna tämän nuorukaisen sielun tulla häneen takaisin."

Herra kuuli Eliaan rukouksen ja poika virkosi elämään. Kun leskivaimo sai tietää poikansa elävän, sanoi hän profeetalle: "Nyt minä ymmärrän, että olet Jumalan mies ja Herran sana on tosi sinun suussasi."

Tarkastaessamme tätä pyhän sanan kohtaa, huomaamme profeetta Eliaan toimissa nämä kolme: uskon, toivoa ja rakkauden. Niistä Paavalikin on puhunut.

Vahvalla uskolla luottaa Elia siihen, että Jumala kyllä pystyy tässäkin tapauksessa auttamaan. Esimerkillinen on Eliaan usko, sillä tilanne tosiaankin on toivottoman näköinen. Kuollut nuorukainen sylissään menee Elia ylös portaita ylistupaan. Voisiko nyt näkyä tässä kenenkään silmiin, että hän luottaa omiin voimiinsa tai ennen tekemiinsä tekoihin kuolleen nuorukaisen herättämiseksi! Jumalan voimaan hän luottaa, ja uskoo hänen kuulevan hätääntyneen huudon.

Toivoen Jumalan auttavan leskeä, tarttuu hän asiaan omalla tavallaan, tai oikeammin jumalanlapsen tavalla: laskee pojan vuoteelle ja ryhtyy rukoilemaan. Tuossa teossa tarvitaan totisesti elävää toivoa, johon Jumala on meidät uudesti synnyttänyt niin kuin Pietarikin siitä on kirjoittanut.

Rakkaus on suurin kaikista. Rakkaus on suurempi kuin usko, vaikka rakkaus lähimmäiseen on uskon hedelmä. Mutta Jumalan rakkauden ilmestymisestä olemme me saaneet uudesti syntymän ja uskon. Ilman uskosta vuotanutta rakkautta ei olisi leski holhonnut Eliaa, eikä Elia olisi ilman Rakkautta voinut rukoilla hengessä ja totuudessa. Sillä Jumalaa on rukoiltava hengessä ja totuudessa, sanoo apostoli Jakob. Mitäpä olisi se rukous ollut, ellei siinä olisi ollut mukana rakkaus. Ja mitä nuorukaisen kantaminen olisi merkinnyt, ellei se olisi ollut rakkauden osoitus ja työ.

Mutta he palvelivat tulevaisen varjoa. Se mitä silloin on ajallista asiaa kirjoitettu, on nyt hengellistä. Elian vuode on ikään kuin hänen sielunsa lepopaikka. Siitä Davidkin sanoo: "Palaja taas minun sieluni sinun lepoos."

Siionin matkalaulaja laulaa: "On lepopaikka suloinen, laitettu Golgatall, Jeesuksen verihaavoissa."

Jeesuksen haavoissa on se virvoittava, turvallinen ylistuvan vuode, myös nykyhäivän uskovaisten lepopaikka. Ja sille parantavalle vuoteelle pyytää tämän päivän Elia kantaa köyhän leskiäidin uskosta pois kuolleen lapsen.

Huutakaamme vain rohkeasti Herran puoleen. Hänellä on voimaa auttaa. Hän antaa armoa, kun me apua tarvitsemme. Hän voi auttaa ja tahtoo siirtää kaikki kuolemasta elämään. Huutakaa ja rukoilkaa hengessä ja totuudessa, te Jumalan köyhät, raadolliset ja murheelliset pyhät, sillä hän on sanonut: "Hädässäsi avuksesi huuda minua, minä olen auttava sinua, ja sinä olet kunnioittava minua." Muistakaa silloin, kun uupumus valtaa, että "jotka kyynelin kylvävät, ne saavat ilolla niittää."

Kuulluksi tulleen rukouksen ei tarvitse olla pitkä tai kaunis. Esim. 10 spitaalista, jotka Jeesus puhdisti, huusivat taanpaa: "Jeesus rakas mestari, armahda meitä." Tuo tuli kuulluksi. Se ei ole pitkä, ei kaunistettu eikä ulkokullainen, onpahan vain hätähuuto syvyydestä Jumalan Pojan tykö. Hän antoi yksinkertaisesti eikä voimannut, niin kuin Eliakin sai, mitä hän sanoi.

Niinpä tänä päivänä köyhä, avuton vanhin, joka näkee lapsensa uskon uudistuvan ja elämän palaavan poikaansa, sanoo Sarpatin lesken sanoja sisarelleen tai veljelleen: "Nyt minä ymmärrän jumalansanan todeksi sinun suussasi." Eikä ainoastaan suussa, vaan "suussa ja sydämessä." Se on se sana uskosta, joka meidän seassamme saarnattu on. Ei sitä tarvitse lähteä kaukaa hakemaan, koska se sydämessä ja suussa on. Ole siis turvassa sinä huono kotipappi, Herra Jeesus on sanonut herättävänsä ja virvoittavansa kuolleita, niin kuin näkee Isänkin tekevän.

Ajattele tätä suloista Sarpatin leskestä kertovaa raamatunpaikkaa itsesi ja lapsesi kohdalle. Ehkäpä Jumalan lohdutus on lähempänä kuin aavistatkaan. Armoa ja rauhaa rukoilen Jeesuksen nimen ja veren turvin teille ja itselleni.

Lenna Anttila, Kemi
Päivämies 13.9.1956

Uudenvuodenkirje pakolaissisarelle

Uudenvuodenkirje pakolaissisarelle

Toivotan Jumalan armoa ja rauhaa Sinulle sisällisesti, sekä ulkonaista rauhaa meille kaikille. Tärkeintä tämän rauhattomuuden keskellä olisi Jumalan rauha sielussa. Sitä aarretta omistamaan uskon Jumalan vetävän sinuakin kaikkein koettelemusten kautta. Ajallisten menettämisellä, Hän tahtoo irrottaa sinun sydäntäsi niistä, että huomaisit todella, kuinka epävarmoja ja katoavaisia ne ovat. Ja kuinka tärkeä olisi omistaa taivaallisia aarteita, joiden arvo ei katoa aikojen vaihteluissa, ei sodan melskeissä, eikä edes kuolemassa. Vaan silloin niiden nautinto vasta alkaakin täydellisesti, kun ihmisjärki näkee kaiken lopun olevan käsissä.

Sisareni rakas! Ajallisessa katsannossa on menetyksesi suuri: kunnossa oleva koti, jossa on elämä turvattua, ja saatavissa kaikkea, mitä jokapäiväiseen elämään tarvitaan. Jättää se, ja vielä lasten kanssa; ei mikään maallinen menetys niin suurta ole, vaan jos voisi sanoa Lutherin tavalla, että jää sittenkin Jumalan valtakunta, olisi se onnesta, mutta kun olet vielä ulkopuolella siitä, olet köyhä. Jumala, rakas Isä, saakoon puhua sinun sydämellesi sillä kielellä rakkautensa puhetta, että et enää saattaisi vieraana pysyä sille elämälle, joka on Jumalasta, ja jonka Hän tahtoisi antaa kaikille kalliisti lunastetuille ihmissieluille. Nyt on etsikon aika. Ihmiset ovat olleet kovakorvaisia evankeliumin äänelle, kun sitä on tarjottu vuosikymmeniä rauhassa ja rakkaudessa, mutta nyt on alkaneet tykit ja sotatorvet puhua, nyt sataa taivaalta tulta, pommeja ja myrkkykaasua, nyt lentelee turmanlinnut rauhallisten kotien yllä. Se kaikki on ankaraa parannussaarnaa. Moni koti menettää jäseniänsä, se on vielä ankarampaa saarnaa. Monet ovat jo siitä vaarin ottaneetkin, monen kohdalle on Jumalan pelastustarkoitus menestynyt. Kuolema, lahjomaton vieras, on astunut lähelle. On pannut kysymään, oletko valmis, jos tänä yönä tai päivänä sielusi otetaan pois? Aina on armonaika yhtä tärkeä, lähtö yhtä arvaamaton, mutta kun ihmiset eivät usko sitä, täytyy Jumalan asettaa kuolema silmäin eteen. Suuri paljous onkin tullut Jumalan huoneeseen saatetuksi, vaan vielä on ulkona valituita.

— "Joita Jumala rakastaa, niitä myös kurittaa." Hän kurittaa ja ajaa etsimään Kristusta. Oi, että ihmiset vaarin ottaisivat pian, eivätkä tottelemattomuudellaan jatkaisi tätä vaivan aikaa. Raamatusta näemme, että kun Israelin kansa luopui Jumalasta, kuritti Hän sitä pakanain vitsalla, so. sodalla pakanain kanssa, mutta kun he katuivat ja kääntyivät Herran puoleen, niin rangaistus lakkasi. Suomelle on paljon hyvää suotu, vaan tottelemattomuutensa tähden sitä nyt suomitaan. Oi, ettei tämä etsikonaika pääsisi kenenkään kohdalla ohi vaarinottamattomana! Ei kaikki elämänaika ole etsikonaikaa. Moni, joka on Jumalan uudistuvat kutsut hyljännyt, on joutunut epätoivoon, ettei ole enää jaksanut uskoa, vaikka olisi halunnutkin, ja korvillaan on vielä kutsua kuullutkin. Moni on niin paatunut, ettei ole enää tuntokaan liikkunut. Se on jo suolapatsaan kaltaisuutta. Ei Jumalan Henki nuhtele iankaikkisesti.

Kun on tällainen Jumalan vetämyksen aika, ja tarjotaan, niin silloin on otollinen aika ja autuuden päivä. Silloin, jos kieltäytyy tottelemasta, voi sydän paatua. — Ei ihmisen tarvitse odottaa sitä, että toimeen tulematon hätä tulisi, että olisi sitten pakko tehdä parannus. Eikö vanhemmastakin ole mieluumpaa, jos lapsi vähin kehotuksin tottelee, ettei tarvitse kurilla pakottaa. Niin Jumalakin tahtoisi, että ihminen seuraisi hiljaista kehotusta, joka tunnosta puhuu, että parannus olisi tehtävä. Sen parempi, jota pikemmin, sillä epäusko on erottava seinä Jumalan ja ihmisen välillä. Kun se tulee pois, pääsee lapsen suhteeseen, joka on niin turvallinen ja ihana, ettei luulisi enää harhailevan ulkona tästä valtakunnasta kenenkään, jolla suinkin on tilaisuus siihen tulla. Herra Jeesus maksoi syntivelkamme verisellä kärsimisellään ja kuolemallaan. Hän täytti edestämme lain vaatimukset, ja huusi täydellisen huudon, joten tulimme täysin sovitetuiksi Isän edessä, ja otolliseksi iankaikkiseen autuuteen.

Suuri rakkautensa meihin, ja Isän tahto, olivat ne voimat, jotka saattivat Hänen kuoleman katkeruutta ja syntein painon kauheutta maistamaan, ettei meidän tarvitsisi iankaikkisen kuoleman katkeruutta ja kauheutta maistamaan, ettei meidän tarvitsisi iankaikkisen kuoleman valtaan ja kadotuksen kauhuihin synteimme rangaistukseksi joutua. Oi, ettei Hänen verensä olisi tarvinnut turhaan vuotaa Sinun kohdallesi. Jospa pian tarttuisit kiinni siihen auttavaan käteen, joka taivaasta päin on ojennettuna sinuakin kohden. On vaan 2 valtakuntaa. Perkeleen valtakuntaan kuuluu arvelematta kaikki tuo kauhistus: synti sodanajan hirmujen ja rauhanajan riemujen muodosta, sitten myös kaikki muotojumalisuus, jota on lukemattoman monista eri kaavoista tämän maan kamaralla. On sitä saastaa ja kuonaa vaikka mistä nimestä. Ei luulisi kenenkään oikein ajattelevan ihmisen haluavan kuulua tuohon valtakuntaan, ei edes sinne siistemmälle puolellekaan, kun kuitenkin se vajoaa pohjattomuuteen pyhinensä ja pahoinensa. Sitten on katuminen myöhäistä. Minkä vuoksi ihminen oikein sitten riepelehtaa tuon valtakunnan rajan sisäpuolella, jossa on kuninkaana orjuuttava hirmuhallitsija, jolla on paha mielessä kaikkia kohtaan, ja jos jonkun aikaa suo menestystäkin, niin huonon palkan sittenkin antaa uskollisimmastakin palveluksesta: ikuisen piinan ja vaivan? Sitä täytyy suuresti ihmetellä niiden kohdalle, joilla on tieto ja näkö, millä puolen he ovat, että miksi viipyä siellä, kun rauhan valtakuntaan olisi vain lyhyt askel, ja täällä on kaikki taivaan aarteet käytettävänä, on voidetta ja parantajia Gileadissa.

Miksi sitten ei minun kansani tytär ole terveeksi tehty? sitä todella kysyä profeetan kanssa. "Antakaa teitänne autettaa, ” kuuluu Jumalan kutsu, ja apostoli sanoo: ”Jumala on meissä sovintosaarnan säätänyt." Niinhän se on, että me ihmiset voimme vain luonnollisten aistien huomioitavaksi saattaa tätä asiaa, nimittäin kuultavaksi ja luettavaksi. Emme voi painaa sydämeen, niin halusta kuin sen tekisimmekin. Luther sanoo sen olevan uskovan vallassa, eikä antajan: jos sen uskot, on se sinulla; ellet usko, jäät osattomaksi. Ihmisellä on vastaanottovelvollisuus. Eihän se velvollisuus ole suuri ja raskas? Luulisipa sen tekevän, kun saa sillä Jumalanlapsioikeuden, taivaan rauhan sieluunsa, tulee puetuksi Herran Jeesuksen valmistamaan vanhurskauden vaatteeseen, sydän täyttyy ilolla siitä onnesta, kun on kaikki synnit anteeksi Jeesuksen veressä. Vielä tulee niin turvallinen olo, ettei tarvitse pelätä kuolemaa, vaan saa ikävöiden odottaa pois pääsyä tästä riitelevästä osuudesta parempaan majaan siinä maassa, jossa Herra Jeesus on aurinkona, nautintona ja kiitosvirren ahteena iankaikkisesti.

"Jotka Hänen vastaanottivat, niille Hän antoi voiman Jumalan lapsiksi tulla." Se on apostoli Paavalin vakuutus siitä, että osattomaksi ei jää lapsioikeudesta, jos vastaanottaa taivaan lahjan, Herran Jeesuksen. — Minkälaisilla syillä mahtaa vihollinen sinua estää? Kyllin pätevää ei löydy. Ne ovat tekosyitä, ne ovat viivytyksiä, että armonaika livahtaisi ohi, ja tulisi myöhäinen, ja – toivottomuus. Jos maallisen kotisi menetys saisi olla sinulle portaana iäisen kodin omistukseen, ei se olisi liian suuri hinta siitä. Ilman hintaakin olisit saanut taivaallisia aarteita, jos olisit ottanut vastaan. Eipä tiedä jos, ensin Jumalan valtakunnan vanhurskauksineen omistettuasi, olisit saanut ajallisen kotisikin pitää. Kuitenkin Jumala on luvannut sen etsittyä antaa kaikkea muutakin, ja antaa kyllä omillensa, mitä he tarvitsevat, kuten loppiaissaarnassa Luther sanoo: "ennen kuin Jumala sallii köyhän kristityn joutua hätää kärsimään ja nälkään kuolla, hankkii Hän hänelle vaikkapa satojen peninkulmien takaa ihmisen, joka häntä auttaa, ja lohduttaa." Ainoastaan Herran siunaus rikkaaksi tekee. Mutta siunausta ei saata toivoa, ellei itsekin osoita kuuliaisuutta. Usko siis synnit anteeksi Herran Jeesuksen pyhässä nimessä ja kalliissa sovintoveressä, niin pääset kaikista kalleimman aarteen omistajaksi." Sen suurimman onnen sulle tuokoon tämä uusi vuosi! Toivoo siskosi, S. R.

J. K. Kyllä kai sitä järkevä, lujaluontoinen, terve ihminen, kuten sinäkin, voi rohkeutta ylläpitää, kääntämällä asioita parhain päin, ja olemalla toivorikas. Mutta kun on Jumala omana Isänä, niin on rohkeuden perustus varma, ja rohkeus järkkymätön. Kyllähän uskovaisissakin on heikkoja luonteita, jotka hätäilevät ja pelkäävät, kun eivät muista, kuinka hyvä turva heillä on. Sen vuoksi on tarpeen lietsoa aina rohkeutta mieliin. Meille ei käy pahemmin, kun Jumala on hyväksi nähnyt sallia. — Jumala ei ole tulistuneen Isän kaltainen, joka vihaisesti vitsalla ajaisi lastaan käskyjensä täyttämiseen. Vaan taivaallinen vanhin on kuin rakastava äiti, joka hellästi kehottelee ja rakkaudesta lapsensa onnen tähden, jota lapsi ei itse ymmärrä, tarttuu kuin pakotettuna vitsaankin, kuten lastesi parasta tarkoittavana äitinä olet kokenut. Niinpä taivaallinen Isä, joka sielusi pelastusta tahtoo, rakkautensa pakottamana sallii sinullekin koetuksia, kunnes tottelet kutsuansa.

Jumalan lapsena ollenkin tarvitsemme samaa kasvatusmenetelmää Häneltä. Sen tähden: "meitä täällä vähän aikaa, jos tarvitaan, moninaisilla kiusauksilla vaivataan." Ole rohkea tekemään ratkaisu kuoleman tieltä elämän tielle, niin kaikki asiat parhaaksi kääntyvät. Niin parhaaksi, että taivaassa tavataan, ellei täällä olisi tilaisuutta. Mitä silmä ei ole nähnyt, eikä korva kuullut, ei myös kenenkään sydämeen astunut. Niin aavistamatonta ja tulkitsematonta hyvää Jumala on valmistanut omillensa. Saamme uskoa, ettemme pety rohkeimmissakaan toiveissamme. Esimakua siitä saa Jumalan lapsi silloin, kun pääsee maistamaan Herran suloisuutta, ja sydän täyttyy ylitsevuotavasti Jumalan rakkauden ja ilon tuntemisella. Jää Jumalan rauhan ja armon haltuun tullaksesi sen omistajaksikin. Sama.

Siionin Lähetyslehti, helmikuu 1940

Kristitty hyökkääjänä

Kristitty hyökkääjänä

Armoa armon Jumalalta, ja rauhaa rauhan Ruhtinaalta pyydän toivottaa teille, rakkaat matkaystävät, täältä ryssän maalta sinne siviilielämän monien kiireitten keskelle!
Olemme, kuten jo mainitsin, täällä vieraalla maalla, tahi toisin sanoen, heimoveljiemme maan kamaralla, jota jo olemme vuosikymmenet uneksineet, ja erikoisesti heidän vapauttamistaan. Nyt on juuri elämän historian ratas pyörähtänyt meidän puolellemme, jota itse taivaan ja maan Herra johtaa, ja niitä, jotka Häneen uskovat.
Voi kristityt rakkaat, ette voi uneksiakaan siitä elämästä, jota nämä heimoveljemme ovat saaneet kokea ja kärsiä, elämästä, jos sitä voimme sanan varsinaisessa merkityksessä siksi kutsuakaan! Se elämä on ollut vaan orjan elämää, ei pienintäkään vivahdusta nykyajan kansojen elämästä ja sivistyksestä. Pieni kuva asunto-oloista: navetta, sauna, riihi ja tuparakennukset, kaikki ovat yhden katon alla olevia hökkeleitä, tuvan akkunat ovat pieniä noin 35 X 40 cm.
Nämä muutamat puuttumat sanani haluaisin kirjoittaa oman sydämeni monista puutoksista ja heikkouksista, mutta ensin ajattelin mainita lyhyesti näistä oloista sellaisille, joilla ei ole tilaisuutta olla todistajana itse paikan päällä, niin kuin meillä, jotka olemme näiden veristen tapahtumien todistajina.

Oi Herra Jumala, auta omiasi kestämään nämä monet kiusaukset, joilla vihollinen tahtoo syöstä pois siltä tieltä, jota taivaan ja maan Herra on käynyt ja meille tien osoittanut! Tunnen itseni kaikessa niin paljon puuttuvaiseksi. Alituinen kuoleman vaara on ikään kuin hälventänyt sydämeni herkkyyden, ikään kuin kuolema olisi menettänyt arvonsa, joita joutuu toteamaan näissä oloissa niin paljon. Tässä vihollinen koittaa saarnata ikään kuin unohtamaan kuoleman ja saattaa välinpitämättömäksi sielun autuuden asiassa. Näitä kiusauksia luulisin olevan monella uskovalla aseveljelläni. Se verinen evankeliumi tahtoo unohtua, josta olemme niin monasti saaneet uutta elämää täällä kaidalla tiellä.
Se Herra, joka antoi ensi kerralla kaikki veriruskeat syntimme anteeksi ja elämän ja autuuden, lahjoitti meille perinnön, jota ei nykyajan sotatekniikkakaan voi parhaallakaan tahdolla vahingoittaa. Moni uskonveljemme on saanut jo muuttaa pois hyvässä uskossa näiltäkin sotaretkillä. Kyllä sielunvihollinen koettaa monasti uskoamme ryöstää, kun joudumme kuolemaa katsomaan silmiin. Ja kun kranaattisateet ovat uhkaamassa joka puolelta, että miten nyt käy sinulle raukka, jos nyt kuolet, olethan siihen ja siihen heikkouteen ollut syyllinen?

Haluni on pyytää teitä muistamaan meitä, jotka olemme täällä rintamaelämän pauhinassa, että jaksaisimme kilvoitella perille Isän luokse, tulipa kutsu täällä sodassa, tahi on vielä armon aikaa elää tämänkin pauhinan jälkeen. Ole kiitetty Isä, että huonontuntoinenkin saa uskoa monine puutoksineen itsensä turvatuksi siinä veressä, joka puhuu parempia, kuin Aapelin veri! Tässä toivossa, että minäkin saan kerran kiittää taivaallista Isääni taivaassa, toivotan teille, uskonveljet ja sisaret, Jumalan rauhaa, joka on parempi kuin maailman rauha, jota uskoton ei oivalla. Ja erittäin teitä, Kivijärven kristityt, olemme muistaneet suurella rakkaudella, kun niin monasti olette siunanneet meitä, jotka nyt täällä olemme Karjalan heimoveljiämme auttamassa. Lukekaa paljolla anteeksiantamuksella nämä muutamat sanani.
Herra siunatkoon teitä ja meitä!

Aunuksen Karjalassa 16. 8. – 41
Kersantti Kauno Hämäläinen
Siionin Lähetyslehti syyskuu 1941

Kun minä olin sairas

Kun ahdistus on polttavin, Ja uuvun kuorman alla,
Suo, Jeesus, että muistaisin Sun vaivas GOLGATALLA.
Suo sanas mulle voimaksi, Tee heikko usko vahvaksi
Ja toivo eläväksi."

Minun rakkaani! Älkäät oudoksuko sitä hellettä, joka teille tapahtuu, että teitä koeteilaan, niin kuin teille jotakin outoa tapahtuisi! Vaan iloitkaa, että te Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte. (1. Piet. 4:12–13)

Yritän tässä sairasvuoteella piirtää muutaman sanan toisille sairaana oleville osaveljille ja — sisarille. Heikkoa ja vajavaista tämä on. Taivaan Isältä pyydän kuitenkin sitä armoa, että Hän antaisi näitten sanojen kautta edes hiukan lohtua, ja vahvistaisi iankaikkisuuden ihanaa toivoa uupuvien kohdalla.

Olen itse tällä kertaa - niin kuin monesti ennenkin — sidottu vuoteeseen. On kuitenkin uskossa kilvoittelevia veljiä ja sisaria, joilla ei ole koskaan tässä ajassa toivoa päästä pois sairasvuoteelta. Elätte ja sanoisin, elämme jatkuvasti sairauden koettelemuksissa. Siihen tulevat lisäksi monet muut taakat, koettelemukset, ja kristitylle kuuluva ristin kantaminen. Tuntuu raskaalta. Eikö ole näin tuntemisten puolesta?

Kaiken tämän lisäksi saa kokea yksin olemisen tuskan. Kuluu vuorokausia ja viikkoja, ettei kukaan käy katsomassa eikä muutenkaan muista. Omasta kokemastani tunnen tämänkin suureksi taakaksi. Harvoin meitä sairaita kirjoituksillakaan lohdutetaan. Kaikilla tuntuu olevan paljon kiirettä, työtä ja touhua. Se tietysti kuuluu jokapäiväiseen arkielämään. Kukaan terve ei voi täysin ymmärtää sairauden koetteluksissa elävää veljeään ja sisartaan.

Tässä yhteydessä tulevat elävästi mieleen Suomen Siionissa rakkaaseen muistoon jääneen, Onni Elomaa -veljen sanat sairasvuoteella: Daavidin kanssa täytyy sanoa: ”Kyyneleet ovat ruokanani päivällä ja yöllä. Kun on ollut vuosikausia melkein liikkumattomana sairasvuoteella, kiusaa sielunvihollinen: Missä on sinun Jumalasi?" Jumala ei kiusaa ketään. Sielujen vihollinen kiusaa kaikkia Jumalan armolapsia, varsinkin tuskien ja vaivojen keskellä.

Kiusattu oli itse Herra Jeesuskin sen vuoksi, että Hän voi kiusattuja auttaa. Monenlaista tuo sielunvihollinen mieleen. Niitten keskellä on Herra Jeesus kuitenkin voimallisena. On halu Jumalan lasten seuraan, jossa tiedämme Jeesuksen majailevan. Onni- veljemme sanoi: "Ikävä ja kaipaus on Jumalan lasten seuroihin, joissa on tottunut saamaan virvoitusta sielulleen valtakunnan evankeliumista ja yhteisestä kanssakäymisestä." Tämähän se puuttuu sairasvuoteeseen sidotulta: näkyvä seurakuntayhteys, vaikka tietääkin elävänsä hajallaan asuvassa pyhäin yhteydessä. Pietari kuitenkin kirjoittaa, rakkaat veljet ja sisaret, sellaista, joka ei jätä ketään epätoivoon, eikä riistä pois uskoa, jonka sielunvihollinen mielellään tekisi. Hän lohduttaa, että usko säilyisi. Kun meitä koetellaan, ei se mitään outoa ole. Se vie vain sen alttarilla olevan tulen äärelle, jossa usko, niin kuin kulta tulessa puhdistetaan. Se kestää hetken ja on lyhyt, verrattuna iankaikkiseen kirkkauteen, joka kärsivällekin Jumalan lapselle kerran, ja ehkäpä pian ilmestyy. Siksi saamme panna pois kaikki synnit, katkeruuksienkin synnin, joka niin usein mielen täyttää. Vai täyttääkö, Jumalan lapsi? Nytkin on kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, rauhaan, vapauteen ja iloon asti.

Pietari kehottaa iloitsemaan. Mistä? Ensiksi: saamme Kristuksen, Jumalan valtakunnan kuninkaan, kanssa kärsiä. Se on kunniallista kärsimistä. Ennen kaikkea hän neuvoo iloitsemaan siitä, että saamme nyt kiusattuina riemuita, mutta kerran Hänen ilmestyessään, kirkkaudessa iankaikkisesti. Edessäpäin on parasta. Olemme matkalla suuriin juhliin, kasvoista tutut ja tuntemattomat, Jeesuksen hyvää puhuvalla verellä pestyt, sairauden kipujen runtelemat Siionin asuvaiset. Kannattaa tässä valtakunnassa Isän siunattuna elää — onnellisina täällä ajassa ja sitten iankaikkisesti — ja kerran kuulla tuo ihana kutsu: "Tulkaa minun isäni siunatut!"

Saamme jäädä Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi uskoneina ja edelleen uskovina, muistelemaan lauluntekijän sanoja:

"Ei siellä enää muisteta, Ett' ompi oltu sodassa,
Ei turmeluskaan ahdista, Vaan kaikk' on tyyntä, suloista."

Pian saamme hyvästellä kiusausten maata, suuriin suviseuroihin lähtiessämme.
Pianpa matkamme loppuvi tää: Kiitos, ett' kyynelten matkall' on pää..."

Suurten ja ikuisten suviseurojen terveisiä, valmistajan, taivaan Isän sydämeltä teille, sairauteen sidotut, ja kiusatut veljet ja sisaret, sekä kaikki tämän ajan vaivoissa rääkätyt matkaystävät. Kaiken loppu on lähellä. Rakkaat Jumalan lapset! Muistakaa aivan erikoisesti sairaudessaan paljon kärsineitä ja kiusattuja. Läheskään kaikille ei ole annettu ruumiin terveyttä Jumalan suurena lahjana. Muistakaa myös minua perheeni kanssa, että perille pääsisimme. Vähin, ja ehkä kiusatuin veljenne vaivassa ja valtakunnassa.

Väinö Vesterinen
Päivämies 25.10.1972

Syvissä vesissä

Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti. Minä olen vajonnut syvään pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni. Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu, minun silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani. (Ps. 69: 2 – 4)

Sydäntä vihlova hätähuuto?
On kuin pimeässä yössä veden syvyyksiin vajoamaisillaan oleva hengenhädässään vaikeroisi. Ja kuitenkin lopussa valo koittaa ja päivä kirkastuu. "Herra kuulee köyhiä" (v. 34), ja niin syviin vesiin vajonneen uskon koetus koituu Jumalan kiitokseksi, ylistykseksi ja kunniaksi. Hätähuuto muuttuu ennen psalmivirren loppua riemulliseksi Jumalan kiitokseksi ja hänen iankaikkisen armonsa voimalliseksi julistamiseksi: "Kiittäkööt häntä taivaat ja maa, meret ja kaikki, mitä niissä liikkuu. Sillä Jumala on pelastava Siionin" {v.35, 36},
Pimeyttä seuraa valkeus, sadetta auringonpaiste. Murhe lakkaa lohdutuksen tullessa ja itku muuttuu iloksi, Tässä elämässä emme saa osaksemme yksinomaan iloa tai surua, riemua tai valitusta, autuaallisia tunteita tai raskaita kiusauksia. Niin kauan kuin olemme tässä elämässä, nämä vaihtelevat keskenänsä. Taivaassa riemu ei lopu koskaan, helvetissä vaiva on loppumaton.

Kaikki elävätuntoiset Jumalan ihmiset ovat saaneet kokea, että tämä maailma on "surun ja murheen laakso" ja että "monen ahdistuksen kautta meidän pitää menemän sisälle Jumalan valtakuntaan” (Ap,t, 14. 22). Se, joka ei tunne sisällisten ahdistusten tietä, se ei myöskään tiedä mitään Jumalan lohdutuksen suloisuudesta. Apostoli Paavali oli tämän ahdistusten ja lohdutuksen keskinäisen yhteyden niin läheisesti kokenut, että hän sanoo olevansa sen vuoksi mielistynyt ahdistuksiin(2Kor.12:10)Niin myös kaikki ne, jotka Johannes ilmestyksessänsä näki voittaneiden riemuitsevassa joukossa Jumalan ja Karitsan valtaistuimen ympärillä, olivat tulleet ”siitä suuresta ahdistuksesta.” (Ilm. 7:14)

Ahdistuksissa lohdutus

Silloin kun sisällisten ahdistusten syviin vesiin vajoamme, näyttää ja tuntuu meistä Jumalan autuuteen pelastuminen aivan toivottomalta. Sieluamme ei ahdista ainoastaan epäilys lopullisesta pelastumisestamme Jumalan kirkkauteen. Syvimmälle hätään me vajoamme silloin, kun sieluamme raatelee pelko siitä, että olemme menettäneet armotilamme. Silloin vedet käyvät sieluun asti, me vajonneet syvään pohjattomaan liejuun, olemme joutuneet vetten syvyyksiin ja virta tulvii ylitsemme.
Tällaisessa hädän tilassa on noussut laulajan hätähuuto Jumalalle: ”Pelasta minut, Jumala!”

Se huuto Jumalan puoleen käy kautta koko Raamatun. Se noussut kautta aikakausien ahdistusten alaisten Herran omien sydämistä. Koko kärsimysten alainen ihmissuku valittaa, huokaa ja toivoo pelastusta, vaikka epäuskoinen maailma ei ole tullut tietoiseksi hätänsä ja ahdistuksensa syvimmästä syystä ja sen vuoksi koettaa saada apua muualta, kuin pelastuksen Jumalalta.

Kun Jumalan lapsi joutuu raskaisiin ahdistuksiin, tuntuu hänestä silloin siltä, kuin olisi maan päällä ainoa ihminen, jonka täytyy näin syvässä vaivassa valittaa. mieleeni nousee eräs muisto lapsuuteni ajalta. Eräs syvään omantunnon hätään joutunut ihminen oli kulkenut monen papin luona – niin hänestä kerrottiin. He eivät olleet kyenneet antamaan oikeaa neuvoa, ja lohdutusta hätääntyneelle. Ja niin tämä onneton ihminen tuli sekapäiseksi, ja teljettiin pitäjän vankikoppiin. Kirkkomatkalla ollessamme me poikaset menimme vankituvalle. Rautaristikon takaa sen ihmisraukan silmät tuijottivat taivaalle, ja toivottoman hätänsä hän lauloi sydäntä vihlovasti vanhan virsikirjan sanoilla:

Ah! ollenk' mä outo ainoa maan päällä.?
Eikö vaivoiss' vertaa minull' löydy täällä?
Eikö murhe tää mult' koskaan muuttune?
Eikö suru surkia enää puuttune?

Lapsuudenmuistoissani on myös kuva samasta ihmisestä, myöhemmin kristittyjen seuroissa. Hänet oli toivottomuuden syvistä vesistä nostanut rauhan evankeliumin sana, jonka hän oli saanut kuulla eräältä uskovaiselta, joka itse oli syvää omantunnon hätää kokenut, mutta myös evankeliumin uskon kautta Jumalan rauhan saanut. Ennen niin toivottomana taivaalle tuijottava katse oli saanut Jumalan rauhan antaman salatun kirkkauden hohteen, kun hän seurapirtissä hartaasti veisasi:

Vastoin kaikkia, kuin mua vaivaa,
haavas tukee sydäntän',
niihin itsens' sielun' kaivaa,
löytää uuden elämän,
Lohdutukses makeus
surullen' on huojennus,
autuun ansaitsit sä minull'
katkeralla kuolon kivull'.

Jeesuksen haavat tukevat sydäntäni!
Siinä on ahdistettujen sielujen horjumaton ja iankaikkisesti kestävä ja pettämätön lohdutus-perusta. Sillä Jeesuksen haavojen kautta näkyy taivaallisen Isän armahtava sydän ahdistettua sielua vastaan ottamaan avattuna. Siihen Jumalan isänsyliin saan laskeutua kaikkine ahdistuksineni, tietoisena siitä, että Isä ei heitä heikkoa lasta sylistänsä. Vastaanottaessaan ja syliinsä sulkiessaan Isä ei vaadi kerrassaan mitään, sillä Hän tietää, minkä kaltaista tekoa me olemme, hän muistaa meidät tomuksi. Hän ei sisäänpääsymaksuna syliinsä vaadi minua näyttämään, onko minun uskoni iso tai pieni, luja tai heikko — jospa se olisi edes sinapinsiemenenkään kokoinen, niin sekin jo vuoret siirtäisi! — vaan sanoo: Lepää, lapseni! Älä pelkää!
Tämä taivaallisen Isän meille avattu armollinen sydän näkyy Jeesuksen haavojen kautta meille avattuna. Sillä Herramme Jeesus Kristus on meidät lunastaessaan itse vajonnut syviin ahdistusten vesiin.


Kristus syvyyksissä

Tässä psalmilaulussa, jossa toivottomuuden syvyyksiin vajonnut hädässänsä huutaa, onkin Kristusta tarkoittava profeetallinen sisältö. Johanneksen evankeliumin 15: 25 Jeesus itse omistaa tämän — nimenomaan 5. jakeen — itseään tarkoittavaksi. Samoin eräissä toisissakin Johanneksen evankeliumin kohdissa (2: 17; 19: 29) annetaan tälle psalmille Kristusta tarkoittava profeetallisen ennustuksen merkitys. Muutkin Uuden Testamentin kirjojen kirjoittajat ovat tämän psalmin sisällön samoin käsittäneet (Room. 15: 3; Apt. t. 1: 24 ym.).
Hän, Jumalan ainosyntyinen Poika, vajosi sielun ja ruumiin tuskissaan syviin vesiin, joissa ei pohjaa ole, sillä hän oli tullut meidän välimieheksemme sovittamaan meidät, Jumalasta synnin erottamat, Jumalan kanssa. Hänen kärsimysten tien kulkunsa vei hänet yhä syvemmälle ja syvemmälle ahdistusten syvyyksiin. Katso kuinka hän pimeässä yössä Getsemanessa vapisee ja värisee, lankeaa polvilleen, kaatuu maahan kasvoilleen ja verisen hien pusertuessa ulos hänen hikirei'istään raskaasti huokaa, valittaa, vaikeroi, itkee ja rukoilee: "Isä, jos sinä tahdot, niin ota pois minulta tämä malja„! Älköön kuitenkaan tapahtuko minun tahtoni, vaan sinun". "Lihansa päivinä hän väkevällä huudolla ja kyynelillä uhrasi rukouksia ja anomuksia sille, joka voi hänet kuolemasta pelastaa" (Hebr. 5: 7).

Yhä vieläkin syvemmälle, aivan kuin pohjattomaan liejuun hän vajosi silloin, kun Isä kätki kasvonsa häneltä ja hänen, Ainoan ja Rakkaan, täytyi Jumalan hylkäämänä, toivottomana huutaa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!" Hän tunsi sielussaan kuoleman syvimmän hädän, kauheimman toivottomuuden ja hyljättynä olemisen. Hän maistoi kuolemaa niin, ettei kukaan Aadamin ja Eevan jälkeläisistä ole sen katkeruutta niin pohjaan asti kokenut. Sillä hän maisti kuolemaa kaikkien edestä (Hebr. 2: 9).

Tästä Herramme Jeesuksen sovintokuolemasta ja sijaiskärsimyksestä on Pyhä Henki antanut kuvauksen eräässä toisessakin psalmissa "Meidän isämme toivoivat sinuun, ja kun he toivoivat, niin "sinä vapahdit heidät, Sinua he huusivat ja vapahdettiin, sinuun he turvasivat ja eivät tulleet häpeään. Mutta minä olen mato ja en ihminen, ihmisten pilkka ja kansan ylenkatse" (Ps. 22: -7). Herramme Jeesus, ”tulella paistettiin", kuten hänen esikuvansa, pääsiäislammas. Kaikki mitä kuolemassa on katkeraa, oli koottuna siihen tuskien maljaan, jonka hän tyhjensi. Synnin tuoma kirous, lain rikkomisen rangaistus, perkeleen vallan ilmenemys, Jumalan vihan polte ja hänen hylkäämänään olemisen tuottama ihmiskielin kuvaamaton hätä - kaikki tämä poltti kuolemassa helvetin tulena hänen pyhää sieluaan. Hän, joka oli Pyhä, kaatui hänen ylitseen vyöryvien syntiemme alle. Hän, joka oli Elämä, vaipui kuoleman syvimpään syvyyteen, sinne, missä kadotettujen vaivan savu nousee iankaikkisesti ja missä heidän voivoituksellaan ei ole loppua.

Herramme Jeesuksen sovituskuoleman pyhän salaisuuden edessä me hämmästyneenä kysymme:
Minkä tähden kaiken vaivan
Jeesus kärsinyt on niin?

Ja saamme vastauksen:

Rakkaudestansa aivan
meihin kurjiin syntisiin.
Jeesus astui kuolon vaivaan
avatakseen meille taivaan.
meidän tähden käsi niin.
(Vk. 68: 3) (nykyinen virsi 80)


Sovintokuoleman siunaus

Herramme Jeesus selitti itse opetuslapsilleen sovintokuolemansa merkityksen sanoilla: TEIDÄN EDESTÄNNE!
Hän maistoi kuoleman katkeruutta, jottei meidän tarvitse sitä maistaa. Hän oli Jumalan hylkäämä, jotta Jumalan isän sydän on meille avoinna. Hän vaipui kadotuksen syvyyksiin, jotta taivas on meille avoinna. Niin että me kuolemamme hetkellä saamme, kuten Stefanus riemuita: Minä näen taivaat auenneina! Meidän edestämme ja meidän sijassamme pani hän henkensä alttiiksi meidän sijassamme hän tuli synniksi ja kiroukseksi, meidän synteimme anteeksiantamiseksi hän verensä vuodatti. Synti kuolema ja kirous otettiin pois ja Jumalan armo, rakkaus ja siunaus nyt tulvii meitä kohtaan. Jeesuksessa Kristuksessa, tulee ylenpalttisesti osaksemme, niin kuin Paavali sanoo. (Room. 5: 15) Jumalan armolahja on annettu niin runsaana osaksemme, että me, vaikka syntimme olisivat useammat kuin meren santa ja raskaammat kuin koko maailmankaikkeuden paino, saamme kaikkien syntien anteeksi antamisen Jeesuksen veren kautta, niin jumalallisen täydellisesti, että me saamme olla hyvässä turvassa, Jumalan rauhassa, vieläpä ilossa ja riemussa. Mutta vaikka uskomme olisi niin pieni, ettemme sitä tunne olevankaan, pieni kuin sinapinsiemen, siirtää se mahdottomuuden vuoret edestämme ja päältämme. Ja vaikka sinussa ei olisi yhtäkään elämän kipunaa, niin jää niin kuin kuollut raato makaamaan sen Jumalan evankeliuminsanan päälle, että sinä olet lunastettu.

Minä heitän itseni,
ristis juureen, Vapahtaja.
Kuule nöyrä huutoni,
haavoissas suo mulle maja,
koska vuoti veresi
meitä armahtaaksesi (Virsi 66: 6). (vanha kirja)


Vastoin kaikkea sinun mahdottomuutesi ja toivottomuutesi tuntoa on iankaikkisesti totta, että sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut. Sillä sinun Lunastajasi vaipui syviin vesiin, nostaaksensa sinut sieltä ja asettaakseen jalkasi kalliolle. Ahdistuksissasi toivottomuuteen vajonnut veljeni, joka sielusi syvässä hädässä minulle kirjoitit, lue tämä kirjoitus nimenomaan sinulle lähetettynä sen lisäksi, mitä jo olen sinulle kirjoittanut. Jumalan Pyhä Henki painakoon evankeliumin sanan uskoksi sydämellesi.

Tule, Pyhä Henki, tänne, laskeudu taivaasta alas meidän sydämissämme Kristusta kirkasmaan. Tule, köyhäin apu, tule, lahjain antaja tule sielun kirkkaus, sinä paras lohduttaja, sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö! Töissä sinä olet lepo, helteessä virvoitus, murheessa lohdutus. Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo! Täytä uskolliset sydämet. Ilman sinun roimaasi ei ole mitään viatonta. Pese se, mikä saastainen on, kastele se, mikä kuiva on paranna, mikä haavoitettu on, pehmitä, mikä kova on, lämmitä, mikä kylmä on, etsi kaikkia eksyneitä. Anna uskollisillesi, jotka turvautuvat sinuun, pyhät lahjasi, anna uskon vahvistusta, anna autuas loppu, anna iäinen ilo. Amen.
O, H. Jussila
Siionin Lähetyslehti, marraskuu 1942

Terveet ja sairaat

Terveet ja sairaat


Matt. 9:9 – 13
Eivät terveet tarvitse parantajaa. Minäkin olen kaiken ikääni ollut terve, joten tunnen käydessäni sairaiden luona kodeissa ja sairaaloissa mielen ahdistusta, josta en pääse irti, ennen kuin sieltä poistuessani. Kohta ulko-ovella painostava tunne helpottaa, ja tulee hyvä olo siitä, että olen terve, ja ainakin ajatuksissani sanon: "Jumalan kiitos, etten ole sairas!" Näin tunnen ja teen, vaikka samalla itsesyytökset minua vaivaavat, sillä enhän tiedä, kuinka pian minunkin terveyteni voi murtua ja itse saatan joutua sairaan sijalle. Mutta kun en ole sairas, en tarvitse parantajaa.

Tällainen hyvinvoinnin tunto ei ole hengellisessäkään katsannossa ollenkaan harvinainen. Kyllä tällaisia terveitä tunnettiin jokaisessa kylässä ja kaupungissa Jeesuksenkin aikana ja kuka tahansa saattoi todistaa, että fariseukset ja kirjanoppineet olivat seurakunnan terveintä ydinaineistoa. Tottahan toki oli synagogan kaunistuksena tämä terve, taattu kantajoukko, kun se otti paikkansa synagogan etumaisilla istuimilla. Ja temppelinkin alueella tuo ryhmä liikkui kuin isäntäväki perintötilallaan, sillä ketkäpä muut olivat heitä uskollisempia uhrien antajia? Ja niin nämä hengellisessä katsannossa terveet saivat suuntaa määräävän sijan juutalaisessa "isien kirkossa".
Mutta tarvinneekohan meidän palautua ajassa taaksepäin aina Jeesuksen päiviin, tutustuaksemme lähemmin tämänlajiseen terveeseen ja raitishenkiseen hurskauselämän tyyppiin? On kyllä niin, että terveen kristityn nimen taatuimmin saa se, joka varoo katsomasta pintaa syvemmälle. Mutta se, jolla kansamme sielun pelastamisen tähden on rohkeutta antautua tämänkin epäluulon alaiseksi, ei voi olla toteamatta, että tämän lajisen terveen kristityn piirteitä havaitaan varsin runsaasti meidänkin kirkkokansamme kasvoissa. Mikähän mahtaisi olla tarkastuksen tulos, jos evankeliumin kirjoittajien piirtämään fariseuksen kuvaan verrattaisiin kaikkia kirkkomme tukipylväitä, niin pappeja kuin maallikkomiehiäkin, kirkkoneuvostojen ja kirkkovaltuustojen jäseniä, kristillisiä yhdistyksiä seurojen ja kerhojen kärkimiehiä ja naisia, vuosikokousten edustajia ja muiden kristillisten paraatien kantajoukkoja? Näkisimmeköhän heidän kasvoissaan tämän terveen rodun sukulaispiirteitä? Tätä tarkastusta Yksi onkin tehnyt ja tekee jatkuvasti. Pelkään pahoin, että Hänen tarkastuskirjassaan on monen kohdalta merkintä: "Terve on. Eivät terveet tarvitse parantajaa." Ei häntä sillä petetä, että voihkitaan opeteltua sairaan valitusta, matkitaan syntisen publikaanin huokausta, ja väännetään kasvot nöyryyden naamioon.

Tämän lajin terveet koettivat tehdä Jeesuksen epäluulon alaiseksi myös hänen opetuslastensa silmissä, siitä syystä, että Jeesus aterioi publikaani Matteuksen ja hänen kaltaistensa pöytäkumppanina. Kunpa Jeesus olisi edes järjestänyt vain tavallisen pelastuskokouksen, esimerkiksi siihen sävyyn kuin Valkonauhan naiset ja Pelastusarmeijan upseerit tekevät! Mutta alentua tuohon seurapiiriin -- sehän järkyttää sekä hyvän tavan että moraalin alkeellisimpiakin käsitteitä! Eihän se toki voi olla tervehenkisiä kristillisyyttä!
Jotakin järkyttävää tässä oli Jeesuksellekin. Hän näet tiesi, ettei mikään järkytä jumalallisen laupeuden järjestystä, niin kuin terveitten hurskaus. Jumalan laupeus etsii näet parannusta tarjotessaan sairaita, terveet kun eivät tarvitse parantajaa. Parantamista, parannuksen antamista varten Jeesus etsi ja yhä etsii kosketusta ihmisten kanssa. Ei hän seurustellessaan Matteuksen huoneessa pyrkinyt esiintymään henkevänä seuramiehenä, jolla on sanottavana, painava sanansa päivän politiikasta ja henkisistä riennoista, mikä menettely tosin on havaittu varsin taatuksi pyrittäessä aste asteelta korkeampiin arvoasemiin. Jumalallinen laupeus kerta kaikkiaan sivuuttaa tämän ihmissilmien näkökulman ja katsoo vain sitä, missä se löytäisi sijaa parannusta antavalle armolle. Ei se pysähdy niiden ihmisten kohdalle, joilla on kädet kukkuroillaan uhreja ja muuta Jumalalle annettavaa. Mutta se suuntaa Jumalan koko tuhlailevan rakkauden lahjat sinne, missä se kohtaa ihmislapsen, jonka sielusta uskallus omiin hyviin kykyihin ja saavutettuihin tuloksiin on vuotanut tyhjiin.

Erilaisia kokemuksia

Tässä suhteessa Jeesuksella oli paremmat kokemukset publikaanista ja syntisistä, kuin Korkean Neuvoston hengellisistä valtaherroista. Ja suorana, vääjäämättömänä totuutena hän tuolle temppelin terveelle kantajoukolle sanoikin, että publikaanit ja portot menevät ennen heitä Jumalan valtakuntaan. Matteus oli yksi näistä huonomaineisista. Hän sai armon käydä sisälle Jumalan valtakuntaan, ja hän se sittemmin kirjoittamassaan evankeliumikirjassa kertoikin oman kokemuksensa vahvistamana siitä Jeesuksen sanasta, että Jumalan valtakunnan ovi on auki sairaille eikä terveille. Terveitten fariseusten mielestä sellainen Jumalan valtakunta oli vain viheliäinen roskajoukko. Ja sitä se vieläkin on heidän henkisten sukulaistensa mielestä, vaikka he kyllä saattavat joskus veisata: "Ah kuinka taivaan valtakunta niin monelle on halpa vaan." Jos he näkisivät maan päällä sellaisen Jumalan valtakunnan, jossa etumaiset sijat on varattu terveille, fariseuksille, jotka eivät parannusta tarvitse, niin se valtakunta ei kyllä olisi halpa heidän mielestään. Mutta syntisten Ystävän ympärilleen kokoama seura ei heille kelpaa. Sillä eivät terveet tarvitse parantajaa.
Sairas sen sijaan on parantajan ja parannuksen tarpeessa. Kun ihminen on tosi sairas, kun kipu häntä kalvaa ja vaiva jäytää, ei hän saa viihdytystä terveitten iloisesta seurasta. Lukijani, oletko sinä sielussasi tuntenut tällaisen taudin oireita? Kenties sinulla on niistä omakohtaista kokemusta, eikä vain kirjasta luettua ja korvakuulolta opittua tietoa. Ehkäpä olet hädässäsi neuvoa ja apua pyytäen kääntynyt hengellisessä katsannossa terveitten voimamiesten puoleen ja olet koettanut ponnistaa olemattomat voimasi, kyetäksesi edes osittaisesti toteuttamaan heidän sinulle neuvomiaan harjoitussääntöjä. Vastaa Jumalasi ja omantuntosi edessä, onko sairas sielusi saanut tosi parannusta siitä voimailusta? Jos luulet johonkin, vaikka vain hivenenkin verran pystyväsi, on pelättävissä, että sairas tuntosi on parantunut tunnottomuudeksi ja Hengessä tapahtuvasta sydämen ympärileikkauksesta johtunut sielun kipu on muuttunut suruttomuudeksi. Voi surkeaa vahinkoa, jonka sairas sielu saa, jättäytyessään terveitten fariseusten parannettavaksi. Ja voi sentään sairasten terveitä puoskaroitsijoita, joiden tähden Jeesuskin voivotteli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut kun te kierrätte meret ja mantereet tehdäksenne yhden käännynnäisen, ja kun joku on siksi tullut, niin teette hänestä helvetin lapsen, kahta vertaa pahemman, kuin te itse olette. Nämäkin Jeesuksen sanat on merkinnyt muistiin sama Matteus, joka joutui omakohtaisesti kokemaan, mistä sairas sielu ei saa, ja mistä se saa parannuksen. (Matt. 23: 15)

Sairaan sielun lääke

Se sairaan sielun lääke, jolla Herra Jeesus paransi publikaanit ja syntiset, oli syntien anteeksi antaminen. Tämän parannuksen Matteuskin sai. Sitä lääkitysmenettelyä Herra Jeesus käytti. Ja sitä hän vieläkin käyttää, sanallaan ja sakramentillaan hän on vahvistanut syntien anteeksi antamisen tapahtuvaksi seurakunnassaan maailman loppuun asti. Saadakseen vaikutetuksi syntien anteeksi antamisen uskon meidän sairaissa sieluissamme, jotka omin neuvoin ovat kykenemättömiä uskoon, hän sääti nimessään ja verensä kautta julistettavan syntien anteeksi antamisen uuden liiton seurakuntaan. Ei ainoakaan sairas sielu parane, vaikka sille kuinka paljon tahansa saarnattaisiin syntien anteeksi antamusta kirkon nimessä, seurakunnan papin tai saarnaajan nimessä, sillä Jumalan Majesteetin valtaistuimen luona ihmisten korkeimmatkin arvovallat ovat vain kuin tomua ja tuhkaa. "Herra on pyhässä temppelissänsä, hänen edessään vaietkoon kaikki maa" (Hab. 2: 20.) Mutta on yksi nimi, joka taivaassa tunnetaan, hänen nimensä, joka otti orjan muodon ja oli kuuliainen kuolemaan, hamaan ristin kuolemaan asti. Kun hänen siihen valtuuttamansa, hänen nimensä voimalla maan päällä julistavat syntien anteeksi antamuksen, hän antaa taivaastaan sairaalle sielulle parannuksen. Uskotko sen? Jos otat sen vastaan sielusi lääkitykseksi, saat sen parannuksen, jonka Herra Jeesus sairauteesi antaa.
Se parannus vaikuttaa uudensyntymisen, mikä ilmenee siinä, että parannuksen saanut lähtee seuraamaan Jeesusta, aivan niin kuin Matteuskin teki, kun Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa minua!" Parannuksen saanut lähtee seuraamaan Jeesusta, vaikka häntä kiellettäisiin, sillä tosi parannuksen saaneella ei ole maan päällä enää muualla olinpaikkaa, kuin Jeesuksen seuraamisessa. "Nämä ovat ne, jotka seuraavat Karitsaa, mihin ikinä hän menee. Nämä ovat ostetut ihmisistä esikoiseksi Jumalalle ja Karitsalle" (Ilm. 14: 4). Karitsan seuraamisessa ei ole terveitä fariseuksia. Siinä ei luokitella publikaaneja ja syntisiä takimmaiseksi joukoksi. Siinä ei tunneta enää ketään lihan mukaan, sillä jos joku on Kristuksessa, hän on uusi luomus; mikä on vanhaa, on kadonnut, katso, uusi on sijaan tullut (2 Kor. 5: 16, 17). Kun nuo terveet hurskaat jäivät mätänemään haisevaan omavanvanhurskauteensa, vaelsi parannuksen saanut Matteus uudessa elämässä Jeesuksen seuraajana, vieläpä Herra Kristus teki hänestä apostolin, pani hänet perusjäseneksi seurakuntaansa, tekemään erikoisvaltuutettuna valtakunnan työtä. Ja vaikka Matteus, entinen publikaani, on jo kauan saanut riemuita kirkkauden valtakunnassa, niin yhä vielä, parin vuosituhannen perästäkin se uusi elämä Jeesuksen seuraamisessa, johon hän parannuksen kautta tuli kutsutuksi, kantaa hänen kirjoittamansa evankeliumikirjan välityksellä siunattua hedelmää Jumalan seurakunnassa.

Lukijani, etkö sinäkin jo anna sairasta sieluasi parannettavaksi? Jumalalla on laupeuden ihmeelliset ajatukset ja tarkoitukset sinuunkin nähden.

Oskari H. Jussila
Ihana on Siion virtoinensa ja
Päivämies 25 päivä kesäkuuta 1968

Armahdetun suurin ilo

Armahdetun suurin ilo on
päästä armahtajansa luo

Sen tähden, että hänelle paljon syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti. Luuk: 7: 47.

Murheella näemme, kuinka suuret kansan paljoudet elävät vieraina ja osattomina siitä elämästä, joka on Jumalassa. Harva harvojen joukossa nyt joutaa valvomaan sielunsa pelastumisen asiassa. Monen moni nyt elää pelkäämättä tulevaista vihaa, niin kuin ei olisikaan tilivelvollinen elämästään Jumalalle. Tämä maailma ja mitä siinä on, ne ovat monen kalleimpana asiana. Ja kuitenkin suurimpana huolenpitonamme tässä elämässä pitäisi olla, että me autuaiksi tulisimme.

Missä on syy tähän vieraantumiseen Jumalasta? Jeesuksen sanoista Siimon fariseukselle näemme, että vain se ihminen tuntee olevansa rakkauden velkaa Jumalalle, jolle paljon syntiä on anteeksi annettu. Siimonilla ei ollut sitä velanalaisuuden tuntoa, että hän olisi tarvinnut saada paljon syntiä anteeksi. Ja kuinka moni nytkin on samalla tunnolla?
Ulkonaisesti kyllä saatetaan harjoittaa kristillisyyden tapoja, kuten Siimonkin otti Jeesuksen huoneeseensa vieraaksi, mutta sydämessä ei ole sijaa Jeesukselle. Kuinkapa sellainen ihminen voisi lähteä kulkemaan alennuksen tietä, itsensä kieltävässä nöyryydessä Jeesusta seuraamaan. Kuinkapa sellainen ihminen voisi uhrata voimansa, ja varansa Jumalan valtakunnan evankeliumin auttamiseksi.
Mutta se syntinen vaimo tunsi, että hänellä oli asiaa armoistuimelle. Omakohtainen velanalaisuuden tunto ajoi hänet Jeesuksen eteen. Hänen täytyi päästä armahtajan luokse, kun synnin kuorma painoi.
Ja kun hän sai kaikki veriruskeat syntinsä, koko kymmenen tuhannen leiviskän velan, maasta taivaaseen asti huutavan vääryytensä anteeksi, silloin hän ei saattanut enää välittää siitä, mitä suruttomat ja penseät ajattelivat, kun hän armahtajan luo kiiruhti.

Kun tuon synnissä vaivatun ahtaaseen sydämeen anteeksi saamisen armo pääsi vuotamaan, niin että kadotettu ja tuomittu sai kaikki syntinsä anteeksi. Silloin hän ei ymmärrä, mitä uhraisi Herralle, miten Hänelle kiitollisuutensa osoittaisi. Silloin ei mikään kustannus ollut liian kallis, ei kallis nardusvoidekaan Jeesuksen jaloille liian paljon maksava. Sillä jolle paljon syntiä on anteeksi annettu, se paljon rakastaa.

Kalliit ystävät! Ei jouda meiltäkään tie armoistuimelle nurmettumaan, sillä siellä yksin syntisen asia korjataan. Ja kun muistamme velkamme suuruutta, silloin tarvitsemme kuulla evankeliumia syntein anteeksiantamuksesta.

Tunnollinen kristitty tuntee joka päivä olevansa paljon velanalainen, ja sen tähden tarvitsee paljon anteeksiantamusta. Mutta jolle paljon syntiä joka päivä ja hetki anteeksi annetaan, se on myöskin suuressa kiitollisuuden velassa Jumalalle. Rakkauden velka Jumalalle avaa sydämet Jumalalle. Mutta se avaa myös käden ajallisia varoja Jumalan valtakunnan työn auttamiseksi, ja hätää kärsivien asian korjaamiseksi. Johannes sanoo:

Jos jollakin olisi tämän maailman hyvyyttä, ja näkisi veljensä tarvitsevan, ja sulkee sydämensä häneltä, kuinka Jumalan rakkaus pysyy hänessä? Lapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla eli kielellä, vaan työllä ja totuudella. 1. Joh. 3: 17, 18.

Siionin Lähetyslehti 1918. No. 7.
Päivämies tammikuun 12 päivä 1961
O. H. Jussila

Pyhä Raamattu

Ja sitä lujempi on meille nyt profeetallinen sana, ja te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin, niin kuin pimeässä paikassa loistavasta lampusta, kunnes päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne. 2. Piet. 1: 19


Tänä vuonna on kulunut umpeen kolmesataa vuotta siitä, kun ”Biblia, se on koko Pyhä Raamattu” ensi kerran painettiin suomenkielisenä. Omakielisen Uuden testamentin kansamme oli saanut Mikael Agricolan suomeksi kääntämänä jo edellisellä vuosisadalla v. 1548. Näitten aikojen jälkeen Pyhä kirja on lukemattoman monina painoksina levinnyt Suomen kansan keskuuteen.

Kolmenkymmenen vuoden aikana Raamattu on levittänyt siunausta ja valoa ylhäältä meidän kansallemme. Se ei ole meiltä salattu oppineiden kirja, niin kuin se on katolisessa kirkossa, jossa maallikot saavat Raamatusta vain sen, mitä papit sille antavat, vaan se on tullut kansan omaksi kirjaksi, jota on luettu ja luetaan. ”Te teette hyvin, jos otatte siitä vaarin,” apostoli Pietari sanoo Pyhästä Sanasta.

Suomen kirkko on tehnyt kansallemme arvaamattoman suuren palveluksen siinä, että se on toimittanut sille Raamatun sanan kansan omalla kielellä luettavaksi, ja sitten kautta vuosisatojen kasvattanut kansaa kirjoitetun Jumalan sanan tuntemiseen. Tältä pohjalta on kaikki sekä puhtaasti uskonnollinen, että muu sivistyselämä maassamme versonut.

Kylvetty sanan siemen on itänyt, ja siitä on eri aikoina vuosisatojen kuluessa puhjennut esiin voimallisia herätysliikkeitä. Niin on Raamatun sanan vaikutus tunkeutunut sekä laajalle, että syvälle kansamme sieluun, vaikuttaen elävää kristillisyyttä. Niin kuin Jumalan iankaikkinen sana tuli lihaksi Jeesuksessa Kristuksessa, elää Sana niissä ihmisissä, jotka Pyhä Henki iankaikkisen evankeliumin kautta on liittänyt uskon kautta Jeesukseen Kristukseen, ja häneen liittämisen kautta uskossa ja keskinäisessä rakkaudessa seurakunnaksi. Pyhä Henki tekee Sanan eläväksi niissä, joissa se vaikuttaa Kristukseen liittämisen. Heidän kauttaan Henki ylläpitää pelastuksen sanoman julistamista. Sen tähden näille, pelastusilmoituksen kantajien korkeaan tehtävään kutsutuille on kehotus: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.” (Kol. 3: 16)

Niin uskomme kuin oppimme on kiinteästi sidottu Pyhän Raamatun sanaan, niin että sen rinnalla ja sen lisänä emme uskon perustaksi voi mitään muuta tunnustaa. Jos tästä pelastustotuudesta hivenenkään verran luovutamme, olemme tuuliajolle joutuneet. Niillä teillä on syntynyt ja syntyy vaikka minkälaisia "ilmestyksiä, ” ”profetioita" ja muita hurmauksia Muhammedin, mormonilahkon perustajan Josef Smithin, Karolina Utriaisen ja Toivo Korpelan hourausten tapaan. Niistä varjelkoon meitä rakas taivaallinen Isä. Kaikki uskonkatsomukset ja kristillisyyden näkemykset meidän on aina alistettava kirjoitetun jumalansanan tutkittavaksi, koeteltavaksi ja tuomittavaksi. Ja vaikka ne meille joko perittyinä, opittuina tai muuten omaksuttuina olisivat kuinkakin rakkaita, on meidän, jos meillä on mieli autuaaksi tulla, ne Jumalan sanan ojennettavaksi alistettava. Aina pitää paikkansa Paavalin sana: ”Tietomme on vajavaista. (1. Kor. 13: 9) Puhtaimpaankin Hengen työhön sekaantuu ihmisen heikkoudesta jotakin vajavaista. Mutta jos pyrkimyksenämme on pitäytyä tähän inhimillisestä heikkoudestamme Hengen vaikutukseen tulleeseen osaan, eksymme tieltä, ja eksymys voi olla niin pitkälle mennyt, ettei Pyhä Henki enää voi käyttää meitä pelastussanoman kantajina maailmassa. Ellei Sanasta eksynyt tee parannusta, kun Henki seurakunnasta häntä parannukseen neuvoo, syöksee seurakunnan Herra hänen kynttilänjalkansa pois sijaltansa.

Etsikkoaikamme kristillisyydessä kansamme keskuudessa on Jumalan sanaa rakastettu ja kunnioitettu. Pyhää Raamattua on luettu ja ahkerasti tukittu. Sitä on runsaasti levitetty. Jo ensimmäisten suurten aikoina syntyi niin suuri kirjoitetun Sanan viljelemisen tarve, – niin kuin yli kolmekymmentä vuota sitten kuulin sen herätyksissä mukana olleiden kertovan – Raamattuja kuljetettiin hevoskuormittain kaupungeista, mm. Torniosta ja Oulusta ylimaan metsäkyliin. Moni lappalainen antoi poron laumastaan Raamatun hinnaksi. Tulkoon vielä sanotuksi nykyisen sukupolven tiedoksi ja tuleville polville Raamatun käyttämisen kehotukseksi. Ja samalla niiden ilkeämielisten parjausten ojennukseksi, jotka ovat koettaneet kristillisyydestämme antaa sellaisen kuvan, että siinä ei Pyhää Raamattua lueta.

Mutta vaikka Pyhää Raamattua on käytetty, ja käytetään jopa niin, että sen tutkistelu on seuratilaisuuksissamme pääasia, ei siinä ole kerskaamisen syytä. Päinvastoin meillä on syytä ahkerampaan Pyhän Raamatun, sekä lukemiseen, että yhteiseen tutkimiseen. Meidän on syytä myös siitä huolehdittava, että lapsemme ja nouseva sukupolvi oppii Jumalan sanaa käyttämään ja rakastamaan. Hirmuiset pimeyden voimat raivoavat myös maailmassa, ja tahtovat tuhota kaiken sen, mitä Pyhä Henki on rakentanut ja ylläpitää keskuudessamme. Sitä mukaa, kuin me pysymme elämän Sanassa, me saamme olla turvallisella mielellä siihen nähden, että Jeesus varjelee ja loppuun asti meissä Pyhän Hengen kautta alkamansa hyvän työn, ja säilyttää elävän kristillisyyden lastemme ja lastemme lasten siunaukseksi.

On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa,
ja kivet kalliimmatkin on, sen rinnalla vain multaa.
Tää lahja kallis taivahan, tää parhain aartehemme,
on pyhä sana Jumalan, sen saimme omaksemme. (Vk 162: 1)

O.H. Jussila
Siionin Lähetyslehti marraskuu 1942

Jumalan lapsen kaksiosaisuus

11. kolm. jälk. sunnuntai.
Room. 7: 14–25

Ylle merkityssä Jumalan sanan kohdassa apostoli Paavali sanoo: »Sillä me tiedämme, että laki on hengellinen: vaan minä olen lihallinen, synnin alle myyty.» (14). Jae osoittaa, että tätä eivät kaikki tiedä, siis sellaiset ihmiset, joilla ei ole koskaan synti synniksi kirkastunut, joille ei ole Jumalan pyhä laki saanut näyttää, että omilla teollamme olemme ansainneet vain kadotuksen tuomion, ja jotka eivät ole tehneet synneistään parannusta.

Apostoli Paavali oli saanut kuulla omalle kohdalleen sen kalleimman evankeliumin Ananiaan kättenpäälle panemisen kautta, että sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi, ole turvallisella mielellä. Niinhän sinullakin, sisareni ja veljeni, joka olit lapsuususkon kadottanut, ja Jumalan pyhä laki osoitti synnin synniksi, tuli hätä ja puute turvasta, ja täytyi lähteä apua kyselemään ja anelemaan. Sait kuulla Jumalan lasten suusta: »Usko kaikki syntisi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä; ole turvattuna." Sait parannuksen armon.

Nyt tässä Jumalan sanan kohdassa on kysymys siitä, mitä Jumalan armosta osallinen ihminen tuntee povessaan, kun hän täällä synnin maassa tekee matkaa. Olet niin usein saanut huomata, että olet synnin alle myyty. Ei vanha osa tehnytkään parannusta, vaan liha on aina syntiin altis ja taipuvainen, ja saa monta murhetta matkaan. Huomaa tehneensä sitä, mitä ei halunnut eikä tahtonut.
»Sillä en minä tiedä, mitä minä teen, etten minä tee sitä, mitä minä tahdon, vaan sitä, mitä minä vihaan, teen minä.» (15) »Mutta jos minä teen, jota en minä tahdo, niin en minä tahdo, en minä sitä enää tee, vaan synti, joka minussa asuu. Sillä minä tiedän, ettei minussa (se on, minun lihassani) mitään hyvää asu. Sillä tahto minulla on, vaan täyttää hyvää, en minä sitä löydä." (20 ja 12 jae).

Niin monta kertaa Jumalan lapsi todeksi löytää sen, että vaikka kuolemattoman hengen halu on vihata syntiä, niin lihan heikkouden tähden on siihen langennut aivan kuin tahtomattaan. Ja syy on tämä, että synti meissä asuu niin kauan kuin tässä turmeltuneessa majassa matkaa teemme. Vaan kun kerran saamme silmämme ummistaa tälle maalle, kun turmeltu pukee päällensä turmelemattomuuden, kun vajaa lakkaa ja täydellisyys alkaa. Kun vanha osa maaäidin kainaloon kätketään, silloin sen oikut ja viat loppuvat, eivätkä ole puristamassa Jumalan lapsen sielua. Enkelit tulevat ja vievät verellä pestyn sielun Aabrahamin helmaan. Silloin alkaa sapatinlepo Jumalan lapselle. Siksi, tyydy vielä pieni hetki uskossa kilvoittelemaan ja Herran Jeesuksen veren pisaroiden alla matkaa tekemään, ja usko kaikki synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja ole turvassa. Parempaa on edessä päin, kun köyhää kilvoittelijaa odottaa taivas.

Näin Jumalan lapset ovat päässeet tuntemaan, ettei meissä omalta puoleltamme ole mitään hyvää, vaan ainoastaan näkyy syntiä, kun armon aurinko saa paistaa sydämeen Herran Jeesuksen kasvoista Jumalan seurakunnassa. Eiväthän ne Jumalan lapset näe tuomiollakaan hyvää tehneensä, kun Herra Jeesus sanoo oikealla puolella oleville: »Sillä minä isosin ja te ruokitte minua: minä janosin ja te juotitte minun: minä olin outo, ja te minun huoneeseen otitte. Alasti, ja te vaatetitte minun: sairaana, ja te opitte minua. Silloin vanhurskaat häntä vastaat ja sanovat: Herra, koska me näimme sinun isoovan, ja ruokimme sinun?» (Matt. 25: 35–37.) Ei ole köyhällä Jumalan lapsella ollut koskaan varaa luottaa omiin ansioihin, omiin saavutuksiin eikä omiin voimiin, vaan Jumalan lapsi on saanut, ja saa panna turvansa ikiaikojen Jumalaan ja Herran Jeesuksen veriansioon: Sillä evankeliumi on Jumalan voima itse kullekin uskovaiselle autuudeksi. Eikö olekin turvallista, veljeni ja sisareni, kun matkamme ja askeleemmekin, on sellaisen voiman varassa, joka ei lopu kesken, vaan kantaa perille asti, kunnian taivaaseen.

Jos tätä sattuisi lukemaan yksikään, joka luottaa omiin voimiinsa ja hyviin tekoihinsa, tai synnin rakkaudessa elävä epäuskoinen, niin kehottaisin nöyrtymään parannukseen armon ajassa, ennen kuin myöhäinen saavuttaa. Sillä molemmilla on Jumalan sanan mukaan sama päämäärä, iankaikkinen kadotus. Koska hyvillä töillä ei ansaita autuutta, ei myös pahoilla, siksi: Etsikää ensin Jumalan valtakunta ja Hänen vanhurskautensa. Vielä on Herran Siionissa silmävoidetta, vielä kuulutetaan Herran otollista vuotta, vielä olisi syntinsä tuntevalla mahdollisuus päästä synneistään, uskomalla ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ja päästä omistamaan lahjavanhurskautta rahatta ja hinnatta, ja kerran taivaan perijäksi.

Sinulle sisareni ja veljeni, joka olet monta kertaa mustuuttasi ja huonouttasi katsellut, niin myös omalle sielullesi sanoisin: Sinulla on lupa nostaa katseesi pois omasta sydämestäsi, ja katsella Herraa Jeesusta verestä punaista, kuin yrttitarhan maalla verestä punoittaa. Kun hän on sinun ja minun synnit Isän edessä sovittanut, ja täyttänyt pyhän lain meidän edestämme viimeistä piirtoa myöten. Tämä on se vanhurskaus, joka Isän edessä kelpaa. Kun Hän katselee Poikansa haavoja, Hän mielistyy niihin. Siksi, uskopa vielä ne viimeisetkin epäilykset anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, ole turvattu ja siunattu. Isä katselee sinua Poikansa haavain kautta, joissa sinä olet pyhä ja puhdas ja mahdollinen Karitsan häihin.

"Ei siellä enää muisteta, että ompi oltu sodassa: Ei turmeluskaan ahdista, Vaan kaikki on tyyntä, suloista.»

Reijo Rantanen
Päivämies 29.8.1973

On kahtalaista huoruutta

On kahtalaista huoruutta, lihallista ja hengellistä


Huoruus luetaan hirmuisimpien ja kauheimpien syntien sekaan. Huoruutta on kahdenlaista, on lihallista huoruutta ja hengellistä huoruutta.

Ensin tarkastelemme lihallista huoruutta ja sen ilmenemismuotoja, josta Raamatussa puhutaan paljon. "Mutta lihan työt ovat julkiset, kuin on huoruus, salavuoteus, saastaisuus, haureus. Epäjumalain palvelus, noituus, vaino, riita, kateus, viha, torat, eripuraisuus, eriseura. Pahansuomuus, murha, juopumus ja muut sen kaltaiset, joista minä teille edellä sanon, niin kuin minä ennenkin sanonut olen, että ne, jotka sen kaltaisia tekevät, ei pidä Jumalan valtakuntaa perimän." (Gal. 5: 19 — 21) Huoruus kasvattaa ensin himon. "Häpee, että porttoja katsot, ja käännät kasvosi pois sukulaisestas, Häpee, että muutat perinnön ja huomenlahjan, ja että himoitset toisen emäntää. Häpee sinuas himoitakses toisen piikaa, ja seisoakses hänen vuoteensa tykönä." (Siir. 41: 25–27).

Sitten puhutaan huoruuden hedelmistä. "Juuri niin pitää myös sille vaimolle tapahtuman, joka miehensä hylkää, ja saa toisesta perillisen. Ensisti on hän kovakorvainen Jumalan käskylle, sitälikin tekee myös syntiä miestänsä vastaan, ja kolmanneksi saa huoruudestansa lapsen. Nämä pitää erotettaman seurakunnasta." (Siir. 23: 32 – 34).

Mooseksen aikana Jumalan laki oli tämä: "Jos joku piika on mieheltä kihlattu, ja joku häneen ryhtyy kaupungissa, ja makaa hänen. Niin pitää ne molemmat vietämän kaupungin porttiin ja molemmat kivitettämän kuoliaaksi, piika, ettei hän huutanut, sillä hän oli kaupungissa, mies, että hän lähimmäisen vaimon häpäisi, ja niin sinä erotat pahan tyköäs. Jos joku löytää kihlatun piin kedolla, ryövää ja makaa hänen, niin mies pitää yksin tapettaman, joka makasi hänen. Vaan piialle ei sinun pidä mitään tekemän: sillä ei piika yhtään kuoleman syntiä tehnyt, vaan niin kuin joku karkais lähimmäistänsä vastaan, ja löisi hänen kuoliaaksi, niin on myös tämä asia. Sillä hän löysi hänen kedolla: se kihlattu piika huusi, mutta ei ollut hänellä auttajaa." (5. Moos. 22: 23–24).

Huoruuden synnin seurassa on monta muuta kadottavaa syntiä: jumalattomuus, suruttomuus, valapattous, murhamieli, tottelemattomuus ja uskottomuus. Sen tähden niitä kutsutaan tyhmyydeksi ja hulluudeksi. "Että he tekivät hulluuden Israelissa, ja makasivat muiden emäntiä, ja saarnasivat valhetta minun nimeeni, jota en minä ollut heille käskenyt. Ja minä sen tiedän ja todistan, sanoo Herra." (Jer. 9: 23). "Ja niin kuin ei he tahtoneet Jumalaa tuta, niin Jumala laski heidät häijyyn mieleen, tekemään niitä, mitä ei sovi tehdä. Täynnänsä kaikkea vääryyttä, salavuoteutta, koiruutta, ahneutta, pahuutta: täynnä kateutta, murhaa, riitaa, petosta ja pahansuomuutta." (Room. 1: 28 — 29).

Tästä jokaisen kunniallisen miehen ja vaimon tulisi hävetä. Huoruutta kutsutaan Raamatussa saastaisuudeksi. Se saastuttaa ja tahraa ihmisen ruumiin ja sielun puolesta, ja turmelee Jumalan asuinsijan. "Jos joku Jumalan templin turmelee, sen Jumala turmelee; sillä Jumalan templi on pyhä." (1. Kor. 3: 17). Näin hän tekee Kristuksen jäsenen porton jäseneksi. Jumala sanoo: "Taikka ettekö te tiedä että se, joka porttoon ryhtyy, hän on yksi ruumis sen kanssa? Sillä ne tulevat, sanoo hän, kaksi yhdeksi lihaksi." (1. Kor. 6: 16)

Jeesus myös puhuu huoruuden synnistä: "Mutta minä sanon teille; kuka ikänä hylkää vaimonsa muutoin kuin huoruuden tähden, ja nai toisen, hän tekee huorin; ja joka hyljätyn ottaa, hän tekee huorin." (Matt 19: 9). Samasta asiasta on myös Mark. 10: 11 ja Luuk. 16: 18 luvuissa. Herran neuvo on, älköön mies hyljätkö vaimoansa. Sama neuvo vaimolle, ettei vaimon pidä eriämään miehestänsä. 1. Kor. 7: 10–11). Huoruutta voidaan harjoittaa riettailla puheilla. "Älköön yksikään rietas puhe teidän suustanne lähtekö, vaan mitä sovelias on parannuksen tarpeeksi, että se kelvollinen kuulla olis." (Ef. 4: 29). Rietas käyttäytyminen kuuluu näihin synteihin. Tämän todistaa Potifarin emännän käyttäytyminen Josephia kohtaan, kun hänen silmänsä paloivat Josefin päälle, ja hän sanoi: makaa minun kanssani (1 Moos. 39: 7) Käyttäytymisen synnin muotoihin kuuluu myös, kuten Raamatussa sanotaan: "He tekivät huorin nuoruudessansa, sillä antoivat pidellä rintojansa, ja taputella neitsyytensä nisiä." (Hes. 23: 3). Sitten sanotaan: [i]"Kukin hirnuu lähimmäisensä emäntää, niin kuin hyvin ruokitut joutilaat orhiit." (Jer. 5: 8). Vielä sanotaan: "Heillä on silmät huoruutta täynnä, ja ei taida synnistä lakata, he houkuttelevat tykönsä horjuvat sielut, he ovat sydämensä ahneudessa harjaantuneet, kirottu kansa." (2. Piet: 2: 14). Kun nyt puu on näin huono, se ei taida hyviä hedelmiä kantaa. Hedelmät ovat hyvinkin huonoja, joitakin mainitsen: Aviovuoteen saastuminen, avioerot, perheriidat, sukurutsaukset. Vanhan liiton aikana oli kuoleman rangaistus, jos joku makasi isänsä emännän kanssa, tai miniän tahi miehen puolen kanssa. (3. Moos. 20: 11-13). Tällaiseen syntiin oli uuden liiton aikanakin jouduttu. Sielläkin oli pidetty isänsä emäntää. Tällainen oli annettu saatanan haltuun, että henki autuaaksi tulisi. Siinä tuli hengellinen kuolema. (1. Kor. 5: 1-5).
[/i]
Sitten puhutaan Sodoman synneistä. Vanhan testamentin puolella niistä puhutaan paljon. Miehet miesten kanssa makasivat. Paavali puhuu lain virasta, kenelle se kuuluu: "Väärille ja tottelemattomille, jumalattomille ja syntisille, pakanallisille ja kelvottomille, isänsä tappajille ja äitinsä tappajille, miehentappajille. Huorintekijöille, miesten kanssa makaajille, valehtelijoille, valapattoisille." (1. Tim. 1: 9–10).

Huoruuden synteihin luetaan, jos joku eläinten kanssa makaa. "Ei sinun pidä eläimen kanssa makaaman, ettet itsiäs sen kanssa saastuttaisi. Ja ei yksikään vaimo pidä eläimeen ryhtymän, yhdistymän sen kanssa, sillä se on kauhistus." (3. Moos. 18: 23). Jumala lukee aina synnille tuomion. Kirottu olkoon, joka johonkuhun eläimeen ryhtyy, ja kaikki kansa sanokoon amen.

Jos ajattelemme meidän aikaamme ja rakasta kansaamme ja sen lakeja, kun eläimeen ryhtymistäkään ei enää rangaista. Sanommeko Herran Jeesuksen sanoin, voi maailmaa pahennusten tähden. Kaikki nämä teot ovat Jumalalta kovasti kielletyt. Kuudes käsky, ja useassa Raamatun paikassa tästä puhutaan.

Otamme jonkun Raamatun ajatuksen: "Niin kuolettakaa sen tähden teidän jäsenenne, joka maan päällä ovat, huoruus, saastaisuus, häpeällinen himo, rietas halaus ja ahneus, joka on epäjumalan palvelus." (Kol. 3: 5). "Ja älkäät antako teidän jäseniänne vääryyden sota-aseiksi synnille, mutta antakaa teitänne Jumalalle, niin kuin kuolleista eläviksi tulleet, ja teidän jäsenenne Jumalalle vanhurskauden sota-aseiksi." (Room. 6:13).

Huoruus saattaa turmion ruumiillisesti ja ajallisesti. Huoruuden mukana tulevat hirvittävät ruumiilliset taudit. Sanotaan, koi ja mato on heidän palkkansa, ja he kuivettuvat muille julkiseksi opiksi. Näinhän kävi Daavidille, joka valitti, nesteeni kuivuu kuin kesällä kuivuu. Sitten se saattaa myös turmion ymmärrykselle. Sanotaan: "Huoruus, viina ja väkevä juoma hulluksi saattavat." (Hos. 4: 21). Viina ja vaimot tekevät viisaan miehen hulluksi ja ne, jotka porttoin kanssa yhteyttä pitävät, tulevat mielipuoliksi. (Siir. 19: 2). Sen lisäksi tällainen ihminen menettää kunniansa eli maineensa, tulee sormella osoitettavaksi. "Rangaistus ja häpiä tulee hänen päällensä, ja hänen häväistyksensä ei pyyhitä pois." (Sananl. 6: 33). "Hän jättää kirotun muiston jälkeensä, ja hänen häpiänsä ei pidä ikänä pyyhittämän pois." (Siir. 23: 36). Se tarkoittaa sitä, että vaikka saisi parannuksen armon, synnin arvet jäävät ruumiiseen, ja vaivat vaikuttavat, kuten Daavid sanoo: Haavat haisevat minun hulluuteni tähden. Se turmelee myös sielun, ja saattaa sen vahingon autuuden puolesta. "Hänen jalkansa menevät alas kuolemaan, ja hänen askeleensa joutuvat helvettiin." (Sananl. 5: 5).

Näin Jumala aina synnin tekijän tuomitsee. "Mutta pelkureille ja uskottomille, ja hirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja epäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille pitää osa oleman siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema." (Ilm. 21: 8). Samalla Jumala osoittaa armonsa katuvalle syntiselle, joka syntinsä katuu ja tunnustaa, ja nöyrtyy ottamaan vastaan Jumalan valtakunnasta Jeesuksen veressä synnit anteeksi, silloin ei Jumala enää muista entisyyttä.

Vielä Jumala ja Vapahtaja monta syntiin sortunutta armoosi, etteivät he iankaikkisesti hukkuisi. Pyydämme, säilytä omat lapsesi synnin turmiosta. Jumalamme, suo meidän käydä usein voiman lähteellä, sillä evankeliumi on Jumalan voima. Evankeliumin voimalla me painamme lihallisia himoja alas.

Sitten tarkastelemme jollakin sanalla hengellistä huoruutta. Hengellinen huoruus on epäjumalan palvelus. Israelin kansa lankesi hengelliseen huoruuteen, kun ne kultaisen vasikan ympärillä hyppäsivät. Siitä kertoo 2. Moos.32. luku. "Ja Herra sanoi Moosekselle: katso sinun pitää lepäämän isäisi kanssa: ja tämä kansa nousee ja juoksee huoruuteen maan epäjumalain jälkeen, kuhun he menevät, hylkäävät minun, ja rikkovat sen liiton, jonka minä tein heidän kanssansa." (5. Moos. 1: 16).

Jesajan kautta Jumala valittaa lupauksen kansasta. "Härkä tuntee omistajansa, ja aasi isäntänsä seimen, mutta Israel ei tunne, ja minun kansani ei ymmärrä. Kuinka se tapahtuu, että hurskas kaupunki on poroksi tullut? Hän oli täynnä oikeutta, ja vanhurskaus asui hänessä; mutta nyt murhaajat." (Jes. 1: 3-21). Tällaiseksi menee ihmissydän, kun se lankeaa hengelliseen huoruuteen. Hengellistä huoruutta on ollut kaikkina aikoina. Uudenliiton aamuna Aasian seurakunnan enkeleitä Jeesus neuvoo. Siellä oli vaimo: Isebel, joka opetti ja vietteli salavuoteuteen ja epäjumalan uhria syömään. Siellä Baalak myöskin opetti Pergamon seurakunnassa ja sai sen, että he söivät epäjumalan uhria ja salavuoteudessa makasivat.

Ei ole aikanamme, jota nyt elämme, puutetta vääristä hengellisistä touhuista. On Jumalan sanan neuvo, että olisimme uskossa juurtuneita, ettemme olisi kaiken virran vietäviä. Kun Ylkämme, Herra Jeesus on meidät kihlannut, niin uskollisesti kannamme hänen antamiaan kihloja. Herra Jeesus sanookin, ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan. Tällaiset siunatut lupaukset ovat, jos pysymme liitossa loppuun asti. Mutta liiton rikkojalle on tuomio. Sillä katso, jotka minusta erkanevat, ne hukkuvat. Sinä kadotat kaikki, jotka sinua vastaan huorin tekevät. Silloin on sydämen maa täydellisesti saastunut. Mutta tule ja kadu, niin minä pesen sinun saastaisuuden, sanoo Herra.

Eino Rouvinen
Päivämies 29.8.1973