"Siellä oli niin paljon meitä!"

"Siellä oli niin paljon meitä!"


Siellä oli niin paljon meitä!
Taitaapa kuulostaa tutulta, vai mitä?

Siinähän ne ovat ne tavallisimmat, ja aivan liian usein myös ainoat terveiset, joita me nykyajan ihmiset tuomme kotiin ja arkemme ympäristöön hengellisistä tilaisuuksista.
Ja kun me kerromme tietyllä äänenpainolla juuri nämä seurakuulumiset, tulemme me ilmiantaneeksi koko "hurskaan kurjuutemme", sen hirvittävän tosiasian, että huomiointimme keskuksena tuossa tilaisuudessa, jossa sielumme tuli saada armohoitoa Herralta, olikin kaiken aikaa vain ihmisten joukko.
Jos näin todella on, lienee meidän tunnustettava, että uskonnollisuutemme on pahoin sairasta.

***

Sairastako?
Niinpä niin, aivan, suoralta kädeltä sanoen. Sillä ihmispaljouteenko Herra rakensi pyhälle kokoontumiselle lupaamansa siunauksen? Eihän toki. Hänhän sanoi opetuslapsilleen: "Missä kaksi tai kolme on kokoontuneina minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellänsä."
Tuntuu todella siltä, että nykyisen maailmanajan uskonnollisuus on aivan oleellisesti aistienvaraisuutta.
Sinä tuot tähän puolustukseksesi Tuomas -apostolin tuttuine sanomisineen: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko."
Mutta huomaathan, että puolustuksesi horjuu jo siinäkin lähtökohta-aiheessaan, että kun Tuomas kaikesta aistienvaraisuudestaan huolimatta aivan ilmeisesti ikävöi ja odotti Herraansa, Mestariansa, on nykyajan uskonnollisuudelle peräti riittoisaa, se että näkee joukkoliikehtimistä uskonnollisissa merkeissä. Tuomaan toiveiden kohde oli Kristus.
Mihin nykyisin tähyillään?
Kohde taitaa olla pahasti sumussa, vai mitä!

***

Eikö tämä tällainen sumussa purjehtiminen voi ajan mittaan käydä suorastaan tuhoisaksikin?
Aivan varmasti. Jo siitäkin syystä, että tuo aistienvarainen uskonnollisuus luopuu kuin luontojaan siitä vanhanaikaisesta Jumalan armotaloudesta, jonka varassa elävien tunnus on läpi raamattujen ollut tämä: "Vanhurskas on elävä uskosta."
Nykyisin hengellinen kokous järjestetään, "johdetaan", kuten kansainvälinen termi kuuluu. Järjestys on tämä:
Kun katsomo on mainostettu täyteen, ja jos mahdollista yli viimeisenkin sijan, astuu alkufanfaariksi kajautetun, ehkäpä veisatun virrensäkeistön tai laulun jälkeen johtava virtuoosi korokkeelle pitääkseen rukouksen ja puheen, jolla tarkoitetaan pyytää illan kaikinpuolista onnistumista. Jälleen lavastuu musiikki, jolloin "gladiaattorit tulevat" ja, jos mahdollista, "Heros näyttäytyy, kuten amfiteatterissa torvin kuulutettiin illan kohokohtaan päästyä.
Suokaahan anteeksi, mutta eikö nykypäivän aistienvarainen uskonnollisuus ole pakostakin johtumassa pelkkään teatraalisuuteen ja totalitaariseen komentoon, jossa Herraa kohdellaan kuin ensimmäisen vuosikurssin kadettia!
Kun ihmisaistit juhlivat, ovat ne valtiaita, joiden edessä se "Karitsa, joka keritsijänsä edessä oli ääneti", jää auttamatta pikkutekijäksi.
Ja tämä tässä kauheinta onkin.
Siitä, mitäs nyt ihminen komentelee Herraa, joka on itse synteihinsä ja ylitse käymisiinsä kuollut!

***

Entä sitten, kun kokoonnutaan Herran Jeesuksen nimeen ja, vaikkapa pienenäkin pirtillisenä. Siinä jo veisataan tähän tapaan:
"Mä kyll" en saa, en tahdokaan, armolles määrää panna.
Valitse aika itse vaan, min itse tahdot, anna."
Se on toista. Siinähän pyydeään saada käydä armopöy tään. Eikä varmaan koskaan armoa kokematta. Eihän?

***

Tuon autuaan_kalkin saneet ovat tunteneet tarvetta saada julistaa Herran nimeä. Herran "kehumisessa" ovat heidän seuraterveisensä liikkuneet.
Ei meissä viheliäisissä kehumista toki olekaan, ei vaikka meitä olisi suurikin joukko koolla.

-tt-
Päivämies 30.8.1956