Ristin vihollisesta Jumalan
Juho Rankinen kertoo parannuksestaan

Eräässä syksyn 1970 Päivämiehessä oli Lauri Myllysen ja Antti Paanasen välittämää ja muistiin merkitsemää perimätietoa Juho Rankisesta, joka eli Paavolan Rankisessa 1851 - 1884. Rankinen oli arkkiveisujen sepittäjä ja Oulun lehtien kirjoitusavustaja. Tuohon aikaan harvinaista koulusivistystä hän lienee saanut jonkin verran, mutta ei yliopistotasolla, vaikka kansa kutsu häntä "Rankisen maisteriksi." Tietojaan hän kartutti ilmeisesti itseopiskelun avulla. Kuolinkirjoituksen mukaan "hänellä oli lukemisen halu jo lapsuudesta sekä hengellisistä, että luonnollisista tiedoista." (Krist: Kuukauslehti 1885, s. 39).

Juho Rankinen asettui jyrkästi vastustamaan Pohjanmaalle 1870-luvulla juurtuvaa lestadiolaisuutta. V. 1880 häntä sakotettiin Siikajoen talvikäräjillä viinanmyynnistä ja sapattirauhan rikkomisesta. Samana vuonna hän sai parannuksen armon. Kristillisessä Kuukauslehdessä 1880, (s. 69) hän teki julkisesti parannusta, samaistuen tuhlaajapoikaan, joka on isän sydämen monta kertaa murheelliseksi saattanut, ja panetellut Herran laumaa sekä suullisesti, että sanomalehdissä. Seuraavan vuoden heinäkuussa hän kertoo "entisestä tilastaan ja kääntymisestään" kirjeessä, joka julkaistiin 1882 pienen painotuotteen – ”Sana Ensimmäisenä Sunnuntaina Paastossa" — liitteenä. Tämän julkaisun esilauseen laati paavolalainen Juho Käck, Käkelän sydänmaalla Luohualla asunut muurari. (kuvaus Käckistä Päivämiehessä 17.3.1971). Käckin esilause kuuluu seuraavasti:

Koska tämäkin saarna on Raamatun pohjallisen totuuden julistus, niin myös tämä J. R.n kirje kristiveljelleen on näyttävä, kuinka ihminen omassa viisaudessaan saattaa vielä olla pimeydessä, ja kuinka tarvitsee vielä oppinutki uudensyntymisen kautta valistetuksi tulla ja sydämestään muutetuksi, niin sen tähden ehkä ansaitsevat nämätkin rivi laviammin painon kautta uloslevitetyiksi tulla. Paavolassa 5 p, syysk. 1881. Johan Keck.

Ko. Rankisen kirje kuuluu seuraavasti. Väliotsikot ovat allekirjoittaneen. (Leo Väyrysen)

Paavola 1 p. Heinäk. 1881.
Rakas veli Herrassa A...
Iloinen oli se sanoma, jonka kuulin, että sinäkin olet hyljännyt jumalattoman maailman, ja tehnyt sen liiton, että seurata Herraamme Kristusta opissa, elämässä ja kärsimisessä. Ja taivaallinen Isä vahvistakoon sinua ja ynnä kaikkia elämän tien matkamiehiä, että pitäisimme kalliina tämän liiton, emmekä rikkoisi sitä. Sillä koska kerta olemme kätemme auraan laskeneet, niin älkäämme enään taaksemme katsoko, vaan muistakaamme Lothin emäntää, joka vilpistellen takansa katsoi, ja sai surkean kadotuksen.


Tietoviisaiden kaivolla

Oi kuinka kalliina kuvautui Jumalan armo ja rakkaus sydämelleni, koska kuulin, minkä kaltaisesta tilasta on Herra Jumala sinunki saanut vedetyksi. Se vaikutti halun minussa kirjoittamaan sinulle, kun minäkin olen juuri samankaltaisesta tilasta tullut temmatuksi, niin kuin kekäle tulesta. Kauvas olin minäkin jo kulkenut Jumalasta, niin että ihmetellen häädyn muistelemaan vielä sitä aikaa, jolloinka en minä tuntenut Jumalaa, ja kuitenkin Jumala antoi minulle vielä parannuksen armon. Minäkin koetin järkeni kautta tutkia luonnon salaisuuksia, ja etsiä viisautta ja valkeutta filosofia-opista. Mutta kuta enemmän minä lujin ja tutkin tämän maailman viisautta, sitä etemmäs jouduin minä Jumalasta, niin että minä jo kokonansa epäilin sielun kuolemattomuudesta ja tulevaisesta elämästä. Mutta kiitetty olkoon taivaallinen Isä, että Hän on meitä niin paljon rakastanut, että olemme tulleet vedetyiksi pois sen kaivon suulta, jossa monet tietoviisaat ovat tälläkin ajalla saaneet kauhean kadotuksen. Niin olin minä kulkenut kauvas Jumalasta.


Ankara ristin vihollinen


Sitten alkoi kristillisyyden totinen valkeus koittaa meidänki paikkakunnassamme, ja ihmisiä heräsi ja kääntyi Jumalan tykö, josta syntyi liike. Ja niin kuin se on aina ollut, ja on maailman loppuun asti oleva, kun Jumalan sana elävänä saarnataan kohti ihmisten omiatuntoja, täytyy sen vaikuttaa liikkeen kansoissa. Niin kävi nytkin. Surutoin maailma, joka nukkui sikeätä synnin unta, ehkä hänellä oli kristityn nimi, kohotti päänsä katsoakseen, mitä nuo uskovaiset ovat, jotka tulevat häiritsemään heidän untansa. Samoin on käynyt muissakin paikkakunnissa, joissa on tämä kristillisyys saanut jalan sijaa. Ne, joissa Jumalan sana ei ole vaikuttanut katumusta, parannusta ja uutta syntymistä, niissä on se vaikuttanut katkeran vihan ja vainon niitä vastaan, jotka ovat parannuksen ja uudensyntymisen kautta kääntyneet Jumalan tykö. Minä myös olin näitten kristillisyyden sortajain joukossa, pilkaten ja häväisten heitä. Minä olin ankara ristin vihollinen ja koetin sekä sanoilla että kirjoituksilla vastustaa heitä. Minä olin paljon lukenut ja tutkinut jumaluustiedettä, ei sen tähden kuin minulla olisi ollut huolta kuolemattoman sieluni autuudesta, koska en oikeen voinut uskoa sitä olevankaan, vaan kunnian tähden. Mutta kaiken tietoni ja oppini ohessa olin minä yhtä sokea kuin muutkin; uusisyntyminen oli minulle outo asia, ja pidin hulluutena sen, joka korkein viisaus on. Niin on se ollut aina, ja on maailman loppuun asti oleva, ettei ihminen, ehkä kuinka viisas ja oppinut olisi, voi viisaudessaan käsittää Jumalaa eikä tuntea Jumalan työtä ihmisissä, sillä se on kaikelta taidolta ja ymmärrykseltä kätketty. Sillä ihmisen järki synnin lankeemisessa tuli siksi, että se aina on näkevä Jumalan työn hulluudeksi.


Taistelu heränneellä tunnolla

Ihmeelliset on kuitenki Herran tiet ja Hänen rakkautensa on ääretöin, jonka kautta Hän on minuaki vetänyt pois ijankaikkisesta onnettomuudesta. Käydessäni kristittyin kokouksissa, koetin minä heitä solmeta sanoissa, ja sotia heitä vastaan, vaan minä häädyin ihmettelemään sitä viisautta, joka heissä oli. Kristittyin sanat kävivät terävästi sydämeeni, niin että usein tulin sangen levottomaksi. Ja koska samaan aikaan ilmestyi useampia uskonnon lahjoja, (tark. lahkoja, allekirj. huom.) joka on myös yksi Kristuksen opin tuntomerkki, että kun Kristuksen oppi puhtaudessaan saarnataan, siellä saatana herättää myös väärät saarnaajat viettelemään kansaa – heräsi minussa uudestaan halu jumaluusopin tutkimiseen. Minä koetin asettaa kutakin uskontoa raamatun ja Lutheruksen rinnalle, voidakseni erottaa, mikä näistä olisi yhtä pitävä raamatun ja Lutheruksen opin kanssa. Nyt alkoi myös Herra Jumala henkensä kautta minussa työtä tekemään yhä enemmin ja enemmin.

Ymmärrykseni silmät aukeni vähitellen näkemään, kuinka se Lutheritainen kirkko, jonka helmassa koko maailman joukko ilman erotuksetta kehuu olevansa kristityitä, on vajonnut syvään suruttomuuteen, niin ettei siitä ole jälillä mitään muuta kuin paljas nimi. Samassa kirkastui minulle myös tämä vainottu Laestadialainen liike siksi, joka parhaiten sopii raamatun ja Lutheruksen opin kanssa. Vaan koska en vielä oikeen uskonut Jumalan olemista ehkä tulevaista elämää, koetin minä vielä muitten kanssa sotia heitä vastaan, josta seurasi vaan raskas levottomuus. Levottomuuttani koetin minä tukahduttaa kaikella maailman huvilla. Ehkä tämä oli omantunnon kutsuva ääni, jonka kautta Jumala tahtoi vetää minua, en minä kuitenkaan sitä siksi uskonut. Minä ajattelin tämän levottomuuden syntyvän siitä, kun se on lapsuudesta niin opetettu ja istutettu vereen ja luontoon. Vaan koska rupesin tarkemmin punnitsemaan ihmisluonnon ominaisuuksia itsessäni ja muissa, näjin minä siinä jyrkän vastakohdan sille ajatukselle. Minä katsoin ja näjin, kuinka ihminen hamasta lapsuudesta on nopia pahaan. Mikä vaikuttaa sen, että synti ja pahuus vetää ihmisiä niin voimallisesti puoleensa, ehkä heille jo lapsuudesta opetetaan ja saarnataan syntiä välttämään? – Tästä täytyy olla joku sisällinen veto ja saatanan viettelys, sillä ei suinkaan muutoin ihminen olisi niin tyhmä, että itsestään antautuisi paheiden orjaksi, ja panisi kokonansa alttiiksi avonsa ja kunniansa, tavaransa ja terveytensä, niin kuin valitettavasti monet lukemattomat ihmisraukat kuitenki tekevät.

Näin ajattelin minä itsekseni, taistellen oman järkeni kanssa, häilyen sinne ja tänne. Kuolema tahi elämä oli minulla kysymyksenä. Mutta väsymätöin oli Jumalan rakkaus minua kohtaan; voimallisesti koetti hän minua vetää tykönsä, vaan saatana ei myöskään tahtonut heittää vähällä saalistaan. Merkillistä oli myös minua kohtaan kristittyin rakkaus, jolla he minua rakastivat, niin että saan sanoa itsestäni, että olen monen rukouksen lapsi. Siltä monta kuumaa kyyneltä, monta palavaa rukouksen huokausta on kohonnut korkeuteen vanhurskasten rinnoista minunki sieluni ylitse; ja Jesus sanoo: "vanhurskaan rukous voi paljon, koska se totinen on." Taivaallisen Isän rakkaus oli myös se, että lahjoitti kristityille niin paljon kärsivällisyyttä, niin paljon rakkautta ja uskoa, etteivät he tulleet kärsimättömiksi minua kohtaan, vaikka minä heidän rakkautensa usein pilkalla palkitsin. Tämä kristittyin kärsivällisyys ja yli ymmärryksen käypä rakkaus vainoojiaan kohti, irrotti minun vihdoin saatanan kahleista. Minä rupesin ajattelemaan, ettei paljas ihmisluonto voi mitenkään niin tehdä, vaan heissä täytyy olla joku korkiampi, joku hengellisempi voima, joka vahvistaa heitä.

Näin alkoi vihdoin parempi puoli saada minussa voiton; vaan suuret ja monet olivat vielä ne esteet, jotka pitivät minua ulkona Jumalan valtakunnasta. Jos tämän kaikista kauheimman ja onnettomimman kadotuksen tien perustus, nim. Jumalan kieltäminen, alkoi horjua, niin silloin painoi saatana niin raskaalla oman mahdottomuuden tunnolla, ja piiritti kaikki suloiset armolupaukset pyh. raamatussa, etten voinut mitenkään uskoa Jumalaa niin armolliseksi kuin Hän on; että Hän on aina valmis auttamaan ja armahtamaan suurimpiakin syntisiä, jotka vaan uskossa Häneen turvaavat. Minulta näkyi silloin Jumala vaan vanhurskaana, ja ankarana kostajana, ja pidin jo itseni kokonansa kadotukseen lapsena.


Kuulin armollisen syntein anteeksi saamisen

Vaan koska sitten Jumalan sydän kirkastui minulle vanhurskasten saarnan kautta, ja myös kuulin armollisen syntein anteeksi saamisen Jeesuksen veressä julistettavan kohdalleni. Ja myös uskoin tämän syntein anteeksi saamisen, niin kohta sain myös tuntea, kuinka Herra on suloinen. Murheellinen sydämeni, ja rauhatoin omatuntoni, jota ennen niin paljon, mutta turhaan, koetin lohduttaa kaikella synnillä ja maailman ilolla, tuli nyt lohdutetuksi, ja sydän virvoitetuksi, koska taivaallinen kaste sen päälle vuodatettiin. Sillä se verinen kaste, joka priiskuu Jeesuksen pyhästä ruumiista syntisen sydämen päälle, on se ainoa lääke, joka parantaa särjetyn sydämen, puhdistaa ja poistaa synnit.


Kehotus kestävyyteen kiusauksissa

Näin olen nyt, rakas veljeni, sinulle lyhyesti ja yksinkertaisesti kertonut entisen tilani ynnä kääntymiseni elämän tiellä. Ken tiesi on se sinulleki joksikin hyödyksi saatanan kiusauksia vastaan. Sillä ei hän ole vieläkään kiusaamatta sinua eikä minua, ja emmekä vielä ole kyllin tutkineet, tunteneet ja koetelleet saatanan syvyyttä ja kauheaa kavaluutta. Mutta vielä astuu hän nytkin monta kertaa eteemme kauheoilla epäilyksen tunteilla, tahtoen tehdä turhaksi. Vaan siinä on pääasia, että pidämme kiinni siitä sanasta, joka on jalkaimme kynttilä ja valkeus meidän tiellämme. Emmekä lähde oman järkemme kanssa tämän maailman viisauden jälkeen tutkimaan luonnon salaisuuksia ylen korkealle, ettemme enään eksyisi.
Sillä todesta on surkeata sekin saatanan kauhea eksytys, josta Jumala kuitenki on meitä pois vetänyt; mutta valitettavasti on monta korkiastikin oppinutta vajonnut siihen uskoon, ettei tulevaista elämätä ole. Ja olenpa havainnut tämän
surkean eksytyksen löytäneen tiensä alhaisemmanki kansan luokan keskelle. Mutta ei olekaan se ihme, sillä tämänkin on viimeisen ajan merkki, jonka apostoli Pietari todistaa sanoessaan: "Viimeisillä ajoilla tulevat pilkkaajat, jotka omain himoinsa jälkeen vaeltavat ja sanovat: kussa on lupaus Hänen tulemisestaan?" (Piet. 3: 3,4). Mutta ei ole heillä se usko kestänyt Kuolema-hetkellä, vaan usiamman on täytynyt vielä viimeisessä hengen vedossaki surkeasti huutaa ja varoittaa jälkeenjääpiä, etteivät he enään antaisi sen eksytyksen vallita heitänsä.

Katsokaamme sen tähden mekin, että me tämän vähän viipymisen ajan visusti vaeltaisimme. Ja taivaallinen rakas Isä, joka kerta on meitä kuljettanut eläville vesilähteille, on myös antava voimaa korkeudesta, jolla voitamme kaikki synnit ja epäilykset, ettei sen pidä meitä hallita, sillä Herra todistaa: "Minä olen sinun kilpes ja sangen suuri palkkas." Vaikka meidän vielä täytyy kantaa tätä turmeluksen pukua, tätä syntistä lihaa ja verta, jossa tunnemme vielä monet hirmuiset synnin vaikutukset ja himot. Sillä ei tule lihamme pyhäksi ennen kuin kuolemassa, vaan "meillä on myös edesvastaaja Isän tykönä, joka vanhurskas on. Hän on sovinto meidän synteimme edestä." Senpä tähden saamme nyt, Kristuksen täydelliseen ansioon luottaen, turvatut olla, ja uskoa yli kaikkein saatanan kiusausten, ja oman turmeluksemme tuntemisten läpi syntimme juuri visusti anteeksi annetuiksi.

Koska kirjeeni on näin pitkäksi venynyt, niin jätän tällä kertaa sinun Jumalan armon haltuun, ja kantakaamme aina toinen toistamme sydämellisessä rukouksessa taivaallisen Isän tykö. Ja pitäkäämme myös palava rakkaus kaikkein Jumalan lasten kanssa. Tätä toivoo heikko veljesi ja matkakumppalisi Isänmaahan J. Ranginen.


Jumalan valtakunnan arvoa ja sovintosaarnan ihanuutta Rankinen on ylistänyt v. 1884 ilmestyneessä laulussa näin: (Siionin laulu 20, nyk. 23):

Myös armovaltakunta on kallis päällä maan,
tää Herran seurakunta, jossa nyt annetaan
anteeksi synnit, viat, käskystä Herran vaan.
Sidotut jotka ovat, ne vapaiks' lasketaan.

Nyt saarnaa kallis veri, ja synnit peseepi.
On avin armonmeri. — Kuutetko, veljeni!
Sen tähden vapahina, nyt lapset laulakaa,
ja Herran armovuotta kaikille huutakaa!

Leo Väyrynen